Mikko Koivisto

Gang vs. G-Men (1962)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Sonny Chiban uran alkua väritti nuoren tähden yritys löytää oma näyttelemistyylinsä. Chiba ei omannut alan koulutusta tai aiempaa näyttelijäkokemusta ennen päätymistään televisioon vuonna 1960, mistä tie valkokankaille kävi liki välittömästi. Chiba on myöhemmissä haastatteluissa todennut tunteneensa epävarmuutta omista kyvyistään esiintyessään tunnettujen veteraanitähtien rinnalla. Ensimmäisissä valkokangasrooleissaan Chiban näytteleminen oli hillittyä, mutta käänteentekevä hetki koitti ohjaaja Kinji Fukasakun piiskattua näyttelijän uusille urille.

Energinen ilmaisu muodostui Chiban tavaramerkiksi Fukasakun ohjaamissa Drifting Detective (1961) ja Hepcat in the Funky Hat (1961) ‑elokuvissa. Kesti kuitenkin vielä hetken, ennen kuin Chiban näyttelijätaidot hioutuivat parhaaseen teräänsä. Kaksikon viides yhteistyö Gang vs. G‑Men on pieni merkkipaalu Chiban näyttelijäuralla sekä nautittava palanen 60‑luvun alun japanilaista pop‑yakuza-elokuvaa.

Gang vs. G‑Men on neljäs osa väljästi toisiinsa sitoutuvien Gang-elokuvien sarjassa. Elokuva seuraa lain paremmalle puolelle siirtynyttä ex‑yakuza Tojimaa (Koji Tsuruta), joka pyörittää pientä kuorma-autoyritystä vaimonsa kanssa. Kaupunkiin rantautunut säälimätön gangsteri (Tetsuro Tamba) ajaa poliisivoimat kuitenkin pyytämään Tojiman apua rauhan palauttamiseksi kaduille. Käänne johdattelee 60‑luvun japanilaisissa elokuvissa suosittuun G‑Men eli Government Men ‑teemaan ex‑rikollisen päätyessä toimimaan hallituksen laskuun. Tojima kokoaa sekalaisen jenginsä koolle ja palaa kaduille gangsterin valeroolissa.

Gang-sarjan aiempien elokuvien ohjaksissa istui Teruo Ishii, jonka elokuvia sävytti paitsi mustavalkoisuus, myös tietynasteinen realismi. Fukasakun ohjauksessa sarja puhkeaa täyteen väriloistoonsa, jota tyylitelty kameratyöskentely piristää entisestään. Kokonaisuus liikkuu samalla jonkin verran fantastisempaan suuntaan. Tyylitelty visuaalisuus, ajoittainen lavasteiden käyttö ja taustalla soivat jazz-sävelet antavat elokuvalle pop‑elokuvamaisen ilmeen, jota pienet realismin pilkahdukset värittävät.

Chiba on Fukasakun näkemyksessä avainroolissa. Näyttelijä esittää Tojiman vaimon pikkuveljeä, naiivin hyväsydämistä mutta toiminnannälkäistä "seitsemättä samuraita" (Mark Schilling, The Yakuza Movie Book), joka sekoittaa pakan tunkiessaan itsensä soluttautumisrooliin vihollisen riveihin. Tojiman kuullessa tempauksesta on jo liian myöhäistä onkia häntä kuiville; on vain toivottava, että nuori kuumakalle pitää päänsä kylmänä.

Chiban roolisuoritus osuu tällä kertaa nappiin. Hahmon nuori energia ja sen alta paistava hermostuneisuus välittyvät kankaalle hienosti, eikä Drifting Detectivessä nähtyä yliyrittämistä enää nähdä. Ei olisi liioiteltua sanoa, että Chiba on koko näyttelijäkaartin piristysruiske, joka jättää kokeneet veteraanit useassa kohtauksessa varjoonsa.

Chiban vastapainona Tsuruta edustaa perinteisempää elokuvanäyttelemistä. Tsuruta oli Ken Takakuran ohella 60‑luvun yakuza-elokuvien suurin tähti – vanhan koulukunnan kunnianarvoinen näyttelijä, jonka olemusta Paul Schrader vertasi John Wayneen ja Robert Mitchumiin. Chiban ja Tsurutan muodostama kontrasti toimii erinomaisesti ja peilaa elokuvan tasapainoilua uuden ja vanhan välillä.

Muutoin suoraviivaisesta tarinasta löytyy Chiban hahmon ohella toinenkin mielenkiintoinen käänne Tatsuo Umemiyan esittämän nuoren tappajan ilmaantuessa kuvioihin. Tojimalle kaunaa kantava mies aikoo tappaa kohteensa, mutta päätyykin pelastamaan hänet vihollisen kynsistä voidakseen selvitellä välit myöhemmin. Ninkyo-elokuvamainen vivahde jää lopulta hieman alikäytetyksi, mikä ei kuitenkaan häiritse Fukasakun elokuvakerronnan ollessa näin sujuvaa. Kokonaisuus on vauhdikkaasti rullaava viihde-elokuva, jota kelpaa suositella paitsi sen tähtien ystäville, myös muille lajityypistä kiinnostuneille.