Mikko Koivisto

The Red Silk Gambler (1972)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

Toei teki 70‑luvun alussa parhaansa pitääkseen ritarilliset yakuza-elokuvat eli ninkyo-elokuvat hengissä. Kunniaa ja velvollisuutta korostanut, 60‑luvulla suursuosiota nauttinut lajityyppi oli jäämässä realististen jitsuroku‑elokuvien (esim. Battles Without Honor and Humanity, 1973) jalkoihin. Ninkyo‑genren suurimman naistähden Junko Fujin lopetettua uransa vuonna 1972 studion hätä oli ilmeinen. Fujille ja tämän Red Peony Gambler ‑sarjalle (1968–1972) yritettiin kuumeisesti löytää seuraajaa. The Red Silk Gambler lanseerasi kankaille Eiko Nakamuran ja printtasi trailerinsa sanat "uuden sarjan avausosa". Jatkoa ei silti ilmestynyt, sillä lajityypin päivät olivat jo luetut.

The Red Silk Gamblerin ohjaimissa istui yllätysvalinta Teruo Ishii, joka oli noussut suosioon ensin jazz-henkisillä gangsterielokuvilla (The Flower, the Storm and the Gang, 1961) ja sittemmin ansainnut maineen eksploitaatioelokuvan pahana poikana (The Joy of Torture, 1968). Romantisoidut ja yleensä 1900‑luvun taitteeseen sijoittuneet ninkyo-elokuvat eivät olleet hänen heiniään, minkä ohjaaja on haastatteluissa myöntänyt. The Red Silk Gambleristä muotoutui Ishiin käsissä eräänlainen hybridi, jossa on mukana sekä ninkyo-elokuvan juoni että eksploitaatioelokuvan kuvastoa.

Lajityyppien yhdistelmä ei valitettavasti toimi niin hyvin kuin toivoisi. Nouseva Pinky Violence ‑tähti Reiko Ike hukkaa sivuroolissa vaatteensa ja yakuza-pomo Asao Koike kiduttaa naisia vankityrmässään, mutta muuten eksploitaatio jää sivurooliin. Toisaalta Ishii ei myöskään jaksa kehitellä ninkyo-elokuvalle oleellisia kunnia‑ ja velvollisuussuhteita kovin pitkälle, joten elokuva jää hieman torsoksi tälläkin saralla. Tarina seuraa vankilasta vapautuvaa uhkapelaaja (Nakamura), joka etsii hänen henkensä muinoin pelastanutta miekkamiestä (Bunta Sugawara). Mies paljastuu kuitenkin verivihollisen henkivartijaksi. Periaatteessa kutkuttavasta asetelmasta ei saada paljoa irti, sillä juonenkäänteet on säästetty elokuvan loppupuolelle.

The Red Silk Gamblerin toinen ongelma on hahmojen paljous ja pääosanesittäjän karismattomuus. Nakamura on parhaimmillaankin vain Fujin kalpea varjo, eikä hänen kankeutensa toimintajaksoissa auta asiaa. Mukana heiluu puolen tusinaa muutakin keskeistä naishahmoa, kuten kostoa halajava yakuza-pomon tytär (Ike), sokea nopanheittäjä ja päähenkilön entinen vankilatuttu. Hahmoja on liikaa ja katsojan on välillä vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka on matkalla minnekin ja miksi.

The Red Silk Gamblerin vahvuus on mainioissa yksittäisissä kohtauksissa. Sokea miekkanainen taistelemassa roistoja vastaan palavassa rakennuksessa, punaiseksi värjäytynyt taivas jokea pitkin lipuvan veneen taustalla sekä usea muu kohtaus liimaavat katsojan elokuvan pariin. Ishii on aina ollut taitava visuaalinen tarinankertoja, eikä kuvallinen ilmaisu petä tälläkään kertaa. Musiikki on sekin tunnelmallista ja näyttelijöistä Sugawara varastaa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy. Ike on mukava plussa, vaikkei hahmo olekaan muistettava.

The Red Silk Gamblerin taustavoimista kannattaa ehdottomasti mainita yksi nimi: tarinasta vastaava Oniroku Dan, joka oli Japanin menestynein S&M-romaanien kirjoittaja ja lukemattomien nuhjuisten Roman Porno ‑elokuvien tarinanikkari (esim. Flower & Snake, 1974). Danin myöhemmille töille ominaista niljakkuutta ei kannata odottaa, mutta valtavirtamainen ninkyo-elokuva on melkoinen kuriositeetti miehen uralla.

Potentiaalistaan jäävä, mutta varsin viihdyttävä The Red Silk Gambler on Toein yakuza‑elokuvien kaanonissa selkeä siirtymäkauden tuote. Näin jälkikäteen katsottuna voidaan todeta, ettei lajityypillä ollut elokuvan julkaisun aikaan marraskuussa 1972 enää toivoakaan toipumisesta. Genren miestähdet joko lopettivat uransa tai löysivät töitä jitsuroku‑elokuvien parista, naisten tien käydessä kohti eksploitaatiota. Toein viimeinen yritys naispuolisten uhkapelaajien parissa nähtiin kolme kuukautta myöhemmin. Kyseessä oli kaikki sillat takanaan polttanut Sex and Fury (1973), josta muodostui yakuza-elokuvan sijaan Pinky Violence ‑genren kulmakivi.