Tapani Maskula

The Emerald Forest (Smaragdimetsä, 1985)

Ohjaaja:

• John Boorman

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Boorman

Heti ensimmäisessä Hollywood-elokuvassaan Tappajan jäljet (Point Blank, 1967) britti Boorman otti jenkkimaailman haltuunsa kuin konsanaan syntyperäinen amerikkalainen. Sen jälkeen hän ohjasi komean sarjan ikimuistettavia elokuvia, sellaisia kuten Syvä joki (Deliverance, 1972), Zardoz (1974) ja Excalibur (1981). Boormanin teokset tihkuvat usein maalauksellista mystiikkaa ja subjektiivisia houreita hänen valottaessaan sivistyksemme alkukantaista kääntöpuolta taikoineen sekä surrealistisine fantasioineen.

Edellä mainittujen mestariteosten jatkoksi sopii mainiosti Smaragdimetsä, vaikka se syyttä suotta on jäänyt vähemmän tunnetuksi ja jotenkin aliarvostetuksi elokuvaksi. Siinä ohjaaja käsittelee yhä tänään ajankohtaista kysymystä Amazonin laajoista sademetsistä, joiden raiskaamisessa suomalaisetkin teollisuuslaitokset ovat kunnostautuneet. Valkoinen sivilisaatio haluaa hyödyntää alueen luonnonrikkaudet rakentamalla energialaitoksia ja raivaamalla viidakon tuottavaksi kasvumaaksi. Korkea teknologia merkitsee tietysti ekologisen tasapainon järkkymistä, jonka seuraukset ovat tuhoisia koko ihmiskunnalle.

Elokuvassa epätoivoinen isä (Powers Boothe) etsii kymmenen vuotta sademetsiin siepattua pikkupoikaansa vain todetakseen, ettei tämä nuorukaiseksi vartuttuaan (Charley Boorman) halua enää palata omiensa pariin porvarilliseen idylliin. Samalla ammatikseen massiivisia voimalapatoja rakentava insinööri havaitsee, miten hänen takapajulana pitämänsä viidakko noudattaa luonnon kiertokulkuun mukautuvaa ja sitä kunnioittavaa kulttuuria. Teknokraatille todistetaan konkreettisesti, ettei koneellistunut elämäntapa voi missään olosuhteissa korvata katkenneita yhteyksiä luonnonjärjestykseen. Siten hänen työpanoksensa Amazon-joen kahlitsemiseksi ei suinkaan lisää hyvinvointia vaan jouduttaa maailmanloppua.

Smaragdimetsä on hyvää tarkoittava elokuva, mutta sen kaksi perusheikkoutta tärvelee muuten niin vetoavan vilpittömyyden. Ensinnäkin filmin näkökulma sivistyksen tieltä katoavien intiaanikansojen perinteisiin hehkuttaa valkoisen miehen romantisoivaa eksotiikkaa takertuessaan enemmän juhlarituaaleihin kuin olemassaolon jokapäiväiseen taisteluun. Toisekseen ohjaaja kehittelee tosipohjaisista tapahtumista isän ja viidakon valtiaaksi kohoavan pojan sattumanvaraisesta kohtaamisesta uskomattoman seikkailun, jonka rinnalla jopa Tarzan-filmit vaikuttavat realistisilta. Elinympäristönsä menettäviin alkuasukkaisiin suhtaudutaan pintapuolisen kohteliaasti, kun taas valkoisen miehen ja hänen automaattikivääriensä roolia korostetaan heimon oikeutettuna pelastajana. Insinöörin ratkaisu leikkiä lopussa maailmanpoliisia haiskahtaa hieman ontuvalta vertaukselta.

Smaragdimetsä on upea esimerkki digitaalista aikakautta edeltäneistä, perinteisillä menetelmillä loihdituista tehosteistaan. Ne pääsevät lumoavina esiin Yhdysvalloissa julkaistussa Blu‑ray-levyssä, josta ei tosin kehnon trailerin lisäksi löydy muita ekstroja. Vanhemmilta tallenteilta tai verkosta heikkolaatuisena striimattuna elokuvan visuaalisesta vahvuudesta saa vain kalpean aavistuksen.