Esa Meisalmi

Flashpoint (Texas Patrol, 1984)

Ohjaaja:

• William Tannen

elokuva arvostelu

Ohjaus: William Tannen

Bobby Logan (Kris Kristofferson) ja Ernie Wyatt (Treat Williams) työskentelevät eteläisen Teksasin rajavartiolaitoksella. Alkoholinhuuruinen aamu ei helpotu, kun esimies kertoo aloituspalaverissa ikävät faktat työpaikkojen tulevaisuudesta. Uusi, eräänlaisen tutkan avulla tunkeilijat tunnistava teknologia uhkaa viedä useimmilta duunin alta, eikä autiomaassa partioivia lehmipoikia enää tarvittaisi. Sekös kaikkia suututtaa.

Wyatt on stressiherkkä kuumakalle, joka suoraselkäisenä, mutta naiivina ihmisenä uskoo oikeudenmukaisuuteen. Hän ajattelee, että paha saa palkkansa. Kokenut Logan vastaavasti ottaa asiat paljon lunkimmin ilman turhia paineita. Voisi jopa sanoa, että hän koettaa pitää elämänlangat käsissään hapuilevalla kyynisyydellä, mikäli muuta ajatuksellista pakokeinoa ei löydy. Kaksikon päivät kuluvat töissä kruisaillen ja illat kapakoissa naisia liehitellen ja viinaa kiskoen. Arjesta koetetaan tehdä vain omien valintojen sanelemana rentoa vailla suurempaa huolta huomisesta. Kristoffersonin ja Williamsin välillä vallitsee hyvä kemia, mikä on buddy-elokuvien vähimmäisvaatimus.

Kaikki muuttuu, kun autiomaasta löytyy hiekkaan peittynyt jeeppi, luuranko, kiikarikivääri ja salkullinen riihikuivaa käteistä vuodelta 1962. Mistä on kyse? Koska takaraivossa koputtaa uhka potkuista, niin mieleen hiipii ajatus rahojen kätkemisestä ennen päätöstä mitä niille tehdään. Aikaa kuluu setelien alkuperää ja vainajan henkilöllisyyttä selvittäessä, mutta koko tapaus tuntuu olevan iso mysteeri. Pelon siemeniä kylvetään, kun heidän tekemisiään saapuu nuuskimaan pirullisesti virnuileva agentti Carson (Kurtwood Smith), jolla on järisyttävä näkemys valtion harjoittamasta työllistämispolitiikasta. Hän on huumediilerien ja murhaajien suurin fani, sillä rikokset pitävät parhaiten ihmiset leivän syrjässä kiinni.

Elokuva koostuu kahdesta osasta. Ensin päähahmoille luodaan tarvittavat ja samaistuttavat profiilit, jotka paljastavat heidän ajatusmaailmastaan riittävästi. Toisella puoliskolla ruuvia aletaan hiljalleen kiristämään. Rakenne on kaikessa nousujohteisuudessaan tuttu sittemmin jossain määrin yleistyneistä "kaikki menee päin persettä" ‑trillereistä, jotka viimeistään Coenin veljekset popularisoivat kieron mustan huumorin keinoin. Juoni on sekoitus 70‑lukulaista vapaudenkaihoa ja paranoiaa, joka yhdistyy neonoirimaisiin kiemuroihin ihmisten rimpuillessa elämäntilannemuutoksien kourissa – kuuluupa niihin sitten lainsuojattomalle polulle ajautuminen tai ei.

Täyspitkien parissa debytoiva William Tannen ei ole sittemmin tehnyt mitään mainittavaa. Sen voi helposti ymmärtää, jos miettii välillä ponnettomaksi latistuvaa tv‑tason ohjaustyötä. Onneksi käsikirjoitus on simppeliydestään huolimatta tarpeeksi innostava ja Tangerine Dreamin soundtrack tukee jännitteitä erinomaisesti. Katsoja tietää mysteeristä tasan yhtä paljon kuin päähenkilötkin, joten epätietoisuus saa kasvaa rauhassa. Flashpoint on pieni suuri elokuva, jonka loppu on taatusti kaikkia salaliittoteoreetikkoja kiinnostava.