Matti Erholtz

Le legioni di Cleopatra (Niilin legioonat, 1959)

Ohjaaja:

• Vittorio Cottafavi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Vittorio Cottafavi

Julius Caesarin murhan jälkeisessä valtataistelussa jäljelle on jäänyt vain kaksi miestä: Caesarin sisaren tyttärenpoika Octavianus länteen ja Octaviuksen entinen liittolainen Marcus Antonius itään. Antonius on naimisissa Octavianuksen sisaren kanssa, mutta on joutunut täysin Egyptin viehättävän kuningattaren pauloihin eikä ole enää vuosiin käynyt Roomassa. Octavianuksen armeijoiden lähestyessä Aleksandriaa Octavianus lähettää edeltäkäsin kaupunkiin salaisen agenttinsa Curridiuksen, jonka tehtävänä on hankkiutua Antoniuksen puheille ja taivutella tämä luopumaan sotatoimista. Curridius onnistuukin tapaamaan Antoniuksen, mutta tämä ei ainakaan heti ole halukas antautumaan taistelutta. Curridius rakastuu majatalossa tapaamaansa tanssijaan Bereniceen, joka tuntuu vastaavan hänen tunteisiinsa, mutta on omituisen välttelevä. Kun Curridiokselle paljastuu, että Berenice ei ole kukaan muu kuin valepukuinen Kleopatra, hän tulkitsee tämän lemmekkäät puheet vain juoneksi, jonka tarkoituksena on estää häntä suorittamasta tehtäväänsä. Curridius vangitaan ja Antonius heittää Octavianuksen ammattiarmeijaa vastaan ympäröivien kuningaskuntien vapaaehtoisjoukoista kootut Niilin legioonat.

Le legioni di Cleopatra kertoo siis historian ehkäpä kuuluisimmasta naishahmosta, jonka tarina on säilynyt jälkipolville kreikkalaisen historioitsijan Plutarkhoksen kirjoittamassa Antoniuksen elämäkerrassa. Le legioni di Cleopatra ei pyri kuitenkaan olemaan historiallisten tapahtumien tarkka rekonstruktio, vaan omaperäinen tulkinta Rooman tasavallan dramaattisista viimeisistä vaiheista. Käsikirjoituksen typerimmältä tuntuva idea, Egyptin kuningatar naamioituneena kapakkatanssijattareksi, paljastuu silkaksi neroudeksi, kun Cottafavi tekee valepuvuista ja aidoista ihmisistä niiden alla elokuvansa keskeisen teeman.

Antoniuksen, Kleopatran ja Curridiuksen kolmiodraama muodostaa Le legioni di Cleopatran rungon, jonka ympärille on ripoteltu peplum-elokuville lajityypillisiä kohtauksia kuten kapakkatappeluita, gladiaattoritreenausta, ratsuväen yhteenottoja, täpäriä pelastumisia jne. Aikalaismielipide Antoniuksesta oli, että tuhoava intohimo Kleopatraan oli veltostuttanut ennen miehekkään roomalaisen ja saanut hänet unohtamaan kansalaishyveensä. Le legioni di Cleopatrassa esiintyvä Antonius on aivan toisenlainen, korostetun vakava ja ihanteellinen mies, joka on intohimoisesti sitoutunut tasavallan ideaan Octavianuksen edustamaa keisarillista yksinvaltaa vastaan. Elokuvassa tehdään myös selväksi että Antonius ja Kleopatra eivät enää nuku yhdessä, ja tämä rakkaussuhteen fyysisen puolen kuihtuminen tuo oman melankolisen vivahteensa pariskunnan yhteisiin kohtauksiin.

Curridiuksen ja Kleopatran kohtaamiset ovat Cottafavin ohjaustaiteen juhlaa. Ensimmäisessä näistä Kleopatran palatsiin tunkeutunut Curridius viedään vangittuna kuningattaren eteen, joka katselee häntä seinällä olevan kuvapatsaan silmäaukkojen läpi. Kun Bereniceksi naamioituneen Kleopatran ja Curridiuksen katseet seuraavan kerran kohtaavat, nostaa Berenice kädet silmilleen ja katsoo miestä sormiensa raosta, kameran zoomatessa hänen kasvoihinsa: hyvin cottafavimainen oivallus.

Kolmannessa kohtaamisessa Berenice puhkeaa pateettiseen monologiin, jossa kertoo yksinäisyydestään ja elämäntuskastaan. Curridius on ymmärtäväinen ja molemmat tuntuvat nyt löytävän toisensa ilman rooleja ja naamioita, vain miehenä ja naisena. Cottafavi kuvaa kohtauksen kameraa liikuttamatta yhdellä otoksella, jossa päähenkilöt piirtyvät sivukuvina vasten turkoosinsinistä järvenpintaa. Kleopatran legendassa tärkeää roolia näyttelevä käärme, jonka avulla kuningatar teki itsemurhan ja jota elokuvassa ei suoraan näytetä, on löytänyt tiensä Berenicen kampauksen kiemurtelevaan profiiliin!

Loppukohtauksissaan Le legioni di Cleopatra saavuttaa harvinaislaatuisen ylevyyden tason. Hävityn taistelun jälkeen Kleopatra ajaa kymmenen hevosen vetämillä vaunuilla läpi taistelukentän Octavianuksen teltalle, Renzo Rossellinin jylhänkauniin musiikin pauhatessa taustalla. Roomalaiseksi pynttäytyneen Kleopatran motiivina on tarjota itseään Octavianukselle, jotta tämä säästäisi Antoniuksen hengen. Tätä hän ei tietenkään ole voinut paljastaa Antoniukselle, joka menee siis hautaansa tietämättä tästä viimeisestä rakkaudenosoituksesta Kleopatran taholta. Kleopatran keskustellessa Octavianuksen kanssa telttaan tulee myös Curridius, joka jää seisomaan Kleopatran taakse. Cottafavi siirtää kameraa eteenpäin niin, että Octavianus, tämä tylsimys, rajautuu nyt kokonaan kuvan ulkopuolelle. Curridiuksen soimatessa Kleopatraa petollisuudesta kertovat jälkimmäisen luhistuvat ilmeet katsojalle, että Berenicen avautuminen järven rannalla ei ollutkaan teeskenneltyä vaan täyttä totta. Ennen poistumistaan teltasta Kleopatra kääntyy vielä katsomaan Curridiusta, joka ei vastaa katseeseen vaan tuijottaa jäykästi eteenpäin. Ympyrä sulkeutuu kun itsemurhan tehnyt, valtaistuimellaan lepäävä Kleopatra tarjoaa Curridiuksen nähtäväksi taas pelkän naamion, jonka silmäaukot ovat tyhjät. Jotain ajatuksia tapahtumasarja on herättänyt Curridiuksen paksussa kallossakin, koska loppukohtauksessa näemme hänen ratsastavan erämaahan pois koko Rooman valtakunnasta, jonnekin "missä ei ole sotia eikä keisareita".

Teoksen varhainen ymmärtäjä Michel Delahaye kirjoitti siitä arvostelun Cahiers de cinema ‑lehteen vuonna 1960 ja kehui Cottafavin "esikäsitteellistä" elokuvakieltä, joka tempasi katsojan keskelle "aitoa aidompaa" myyttistä historiaa. Samoilla linjoilla oli myöhemmin Peter von Bagh: "Koskaan emme ole syöksyneet muinaiseen aikakauteen näin valonnopeasti" hehkutti von Bagh elokuvan aloituskohtausta. Cottafavimaista historian uudelleenkirjoittamisen tekniikkaa on sittemmin soveltanut Quentin Tarantino Inglourious Basterdsissaan.