Jarkko Lehtola

13 Hours (13 tuntia – Benghazin salaiset sotilaat, 2016)

Ohjaaja:

• Michael Bay

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Bay

13 Hours: The Secret Soldiers of Benghazi perustuu vuoden 2012 tapahtumiin Libyassa, jossa sai surmansa Yhdysvaltain suurlähettiläs. Ohjaajaansa liittyvistä mielikuvista huolimatta mistään mahtipontisesta Michael Bay ‑experiencestä ei ole kyse, vaan pienehköllä budjetilla kuvatusta sotadraamasta. Elokuva sai kyseenalaisen kunnian olla tekijänsä vähiten tuottanein tuotos, mutta samalla se on ulkoisilta ja sisäisiltä puitteiltaan jotain normaalista filmografiasta poikkeavaa; kypsää ja teknisesti sujuvaa realistista toimintaa.

Elokuva sijoittuu syksyyn 2012, jolloin Libyan Bengasissa käynnistyi spontaani hyökkäys Yhdysvaltalaisia virastoja kohtaan. Alueella toimi pieni CIA:n tiedusteluyksikkö ja Yhdysvaltain lähetystö. Ensimmäisessä hyökkäyksessä päästiin lähetystön alueelle, ja seuranneen yön aikana yritettiin murtaa CIA:n tukikohdan puolustus. Tilannetta ei osattu ennakoida, ja tukikohtaa vartioi vain puolisentusinaa ex‑erikoisjoukkojen sotilasta, joille alueen puolustus jäi. Tapaus synnytti pitkän poliittisen polemiikin Yhdysvalloissa, mutta elokuva käsittelee ainoastaan hyökkäyspäivän tapahtumia.

Teknisesti ja sisällöllisesti 13 hours vertautuu parhaiten Black Hawk Downiin (2001). Molemmissa on samantyyppinen viitekehys; poikkeustilanteessa syntynyt voimatasapainon radikaali muutos, jossa pieni mutta pätevä joukko joutuu isomman järjestäytymättömän massan hyökkäyksen alaiseksi. Tällä tavoin päästään rivisotilaan tasolle kertomaan yksilöstä massiivisen järjestelmän taustalla. Black Hawk Down oli silti selkeämpää kaupunkisotimista, jossa luotiin mielikuva kahdesta suhteellisen järjestäytyneestä osapuolesta. 13 Hours taasen jättää sotilaat oman onnensa nojaan ilman sotilaallista taustainfrastruktuuria. Elokuvan juonirakennelma hakee kaavansa suoraan Alamo-tyyppisestä mytologiasta.

Elokuvan traileri synnyttää kuvan patrioottisista teemoista, mutta elokuva itsessään ei niitä alleviivaa. Tarinan (ex‑)sotilaat ovat palkattuja turvamiehiä, joiden kautta rakennetaan ristiriitoja analyytikkojen välille. Lipun palvonta sinällään on minimoitu, ja myös systeemikritiikkiä esitetään. Kommunikaatiokatkokset ja väärinymmärrykset seuraavat toisiaan, eivätkä valmiusjärjestelmät toimi akuutin kriisin syntyessä. Tarinan voi mieltää suurvaltatason riskinhallinnan epäonnistumisena ja yksilöntason eloonjäämiskamppailuna. Yksilöiden toimia kuvatessa esiin nousee aina tietynlainen kliseinen sentimentaalisuus, joka syntyy sotilaan arvoista. Harva miettii taistelun aattona ketään muita kuin läheisiään, ja tämän tyyppiset arvopohjat yhdistetään välillä epäsuorasti ja virheellisesti patriotismiin.

Taistelujen kuvaus sotaelokuvissa luo oman ongelma-alueensa. Mistään realismista ei voida puhua, koska elokuvalliset seikat asettavat rajat. Tarinan ja taistelun on edettävä näennäisen järjestäytyneesti. 13 Hours onnistuu normaalia paremmin yleisen ilmapiirinsä suhteen. Katsojalle välittyy kuva kaoottisuuden dynamiikasta, jatkuvasta epävarmuudesta ja altavastaajan asemasta. Tilannetta ruokkii myös epätietoisuus vastapuolen motiiveista. Mitä tahansa voi tapahtua, koska rationaalisuus ei ohjaa tapahtumia. Vaikka elokuvan rytmitys ei ole täysin onnistunut, niin lopputuloksena on teknisesti ja sisällöllisesti pätevä kuvaus pienen joukon taistelusta lähes anarkiaan vaipuneessa ympäristössä.