Jari Mustonen

Dead Calm (Rasvatyyni, 1989)

Ohjaaja:

• Phillip Noyce

elokuva arvostelu

Meri symboloi lapsen menetystä Phillip Noycen hyytävässä elokuvassa.

Elettiin vuotta, jona Nicole Kidmanin nimi ei ollut oikein kenenkään huulilla. Pienimuotoisesta australialaisesta trilleristä tuli kuitenkin hänen ja elokuvan ohjanneen Phillip Noycen käyntikortti Hollywoodin suurille areenoille. Australialainen elokuva on aina kätkenyt sisälleen eurooppalaisesta ja amerikkalaisesta valtavirtaelokuvasta poikkeavan tunnelman, liittyen usein mantereen laajoihin aavikkomaisiin maisemiin, jotka ovat tehokas kauhuelementti eristäessään ihmiset toisistaan. Dead Calmin suljetuksi miljööksi valikoitiin kuitenkin toinen mannerta kahlitseva äärettömyys: meri, joka voi tappaa ihmisen monella tapaa, eikä vähiten tyynen pinnan alla vaanivan syvyyden muodossa.

Kehyskertomuksena aurinkoiselle merelle päätyy lapsensa vastikään hyvin traagisesti onnettomuudessa menettänyt pariskunta. Alussa nähtävä takauma muuttaa tarinan vertauskuvaukselliseksi painajaiseksi, jossa tyynen pinnan alla velloo tukahdutettavia muistoja. Keskellä ei mitään, saa muistoissa elävä jännite tilaisuuden purkautua, kun pariskunta poimii aluksensa suojiin nuoren haaksirikkoutuneen miehen, Hughien (Billy Zane). Tästä eteenpäin vieraan paljastuessa psykopaatiksi, hallitsee henkilöiden motiiveja sekä seksuaalinen uhka että halu selviytyä.

Päiväkausia kestäneen purjehduksen jälkeen ei pelastajaa ole lähellä. Meri on mitä täydellisin hautapaikka. Olisi ehkä liioiteltua sanoa Dead Calmin olevan klassisen jännityselokuvan viimeinen mestariteos, koska The Silence of the Lambs (1991) täydensi kyseisen elokuvataiteenlajin kehityskulun. Näiden kahden teoksen jälkeen alkoi trillereitä kuitenkin hallita keskittymiskyvyttömyys. Noycen visiossa kaikki elementit vielä tukevat toisiaan rakentaen portin henkilöiden mielten sisälle. Alkuelokuvan peilikirkkaasta mutta petollisesta tyyneydestä on jäljellä enää pelkkä muisto, kun meri lopussa kuohuu Raen (Nicole Kidman) etsiessä miestään.

Noycen lahja yleisölle on trilleri, joka ei pyri alleviivaamaan mitään. Asiat tapahtuvat elokuvan esittämässä muodossa kyseisen ilmaisukanavan vahvoilla elementeillä kerrottuna. Dialogia on mukana vain verrattain vähän. Tunne konfliktista luodaan meren mahdollistamien syvyys ja pintasuuntaisten etäisyyksien sekä motiiveiltaan vahvasti ladatun henkilöhistorian yhteentörmäyksen kautta.

Miljoonia rikospokkareita aikoinaan myyneen Charles Williamsin romaaniin (1963) pohjaava selviytymiskamppailu ei ole ensimmäinen laatuaan. Roman Polanskin läpimurtoelokuva Veitsi vedessä (1962) sisältää vastaavanlaisen seksuaalisuutta tihkuvan asetelman, jossa nuoren miehen fyysisyys muodostaa uhan hänet suojiinsa ottavan pariskunnan harmonialle. Myös ranskalainen rikoselokuvaklassikko René Clémentin Plein soleil (1960) kuluttaa merkittävän ajan kestostaan meren keskellä tapahtuvaan identiteettivarkauteen.

Dead Calm lilluu yllä mainittujen teosten kaltaisessa asetelmassa: mitä olisi menettää huolella vaalittu elämänsä vieraan miehen käsiin? Tätä uhkaa näyttelevästä Billy Zanesta tuli yksi elokuvahistorian onnistuneimmista castingeista, sen verran hienoviritteisen, turhia selittelemättömän, ja niin aidon tuntuisen roolin hän tekee. Elokuva menee kuitenkin vielä askeleen pidemmälle, sillä lopullisesta kamppailusta ei tule miesten välinen, vaan Hughien sekä Rayn. Lapsensa menettänyt Ray joutuu palaamaan äidillisiin vaistoihinsa selviytyäkseen hyökkäyksestä.

80‑luvun loppupuolen elokuvaa ei ole vielä juurikaan kanonisoitu klassikoiksi samalla hartaudella kuin mitä on tehty sitä aiempien vuosikymmenten teoksille. Osittain tämä johtuu elokuvahistoriaan syntyneestä vääristyneestä ikään perustuvasta hierarkiasta. Väliinputoajiksi jäävät pienimuotoiset mestariteokset, jotka elokuvallisesti ovat liki täydellisiä. Elokuvakerronnaltaan ja pinnan alta vaikuttavine sysäyksineen, on Dead Calm yhtä tärkeä kuin mikä tahansa 50–60 ‑lukujen hitchcockilainen klassikko. Lisäksi se tarjoaa yleisölle upeita lokaatioita, sekä näyttelijöiden täydellinen antautuminen tekemiselleen.

Trivia tietää kertoa Kidmanin itse ohjanneen alusta lopun myrskyssä. Sama päättäväisyys vei vielä tuolloin tuntemattoman parikymppisen Hollywoodiin ja lopulta aina maailmanlaajuiseen tähteyteen asti.