Paavo Ihalainen

Verfluchte Liebe deutscher Film (Doomed Love: A Journey Through German Genre Films, 2016)

Ohjaaja:

• Dominik Graf
• Johannes Sievert

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dominik Graf, Johannes Sievert

Eri maiden genre-elokuvatuotantoa esitteleviä dokumentteja on viime vuosina putkahdellut ympäri maailman (kts. esim. Garuda Power: The Spirit Within, 2014). Nyt retroruotiminen on edennyt maailman reunoilta Euroopan ytimeen. Maanosan väkirikkainta maata, Saksaa, ei yleensä ole pidetty yhtä luovana tai maultaan sivistyneenä kuin vaikkapa naapuriaan Ranskaa. Tämä yleinen käsitys on ulottunut myös elokuvakulttuuriin. Tästä huolimatta on myös Saksassa kehitetty ennen vanhaan yllin kyllin vaativaan makuunkin kelpaavia genretuotoksia.

Dokumentti Doomed Love: A Journey Through German Genre Films tekee katsauksen saksalaiselokuvan valtavirrasta poikkeaviin tuotoksiin, painottaen 60‑ ja 70‑lukuja sekä aivan erityisesti rikos‑ ja lännenelokuvia. Nämä genret olivat saksalaisten sydämiä lähinnä, eikä myös monien samoihin aikoihin Italiassa tuotettujen elokuvien tekeminen olisi ollut mahdollista ilman saksalaisten rahoitusta.

Dokumentissa on haastateltu kiinnostavaa valikoimaa Saksan elokuvateollisuuden villejä kortteja. Heihin lukeutuvat esimerkiksi ohjaajat Roland Klick (Supermarkt, 1974); Klaus Lemke (Rocker, 1972) ja Peter F. Bringmann (Der Schneemann, 1985), näyttelijä/tuottaja Dieter Geissler (Maladolescenza, 1977), näyttelijätär Gisela Hahn (Sexo caníbal, 1980), pienempien roolien luonnenäyttelijä Peter Berling (Rulers of the City, 1976) ja monia muita.

Valitettavasti dokumentin ohjaajat Dominik Graf ja Johannes Sievert eivät ole saaneet väsättyä aiheesta yhtä vetävää viihdedokumenttia kuin vaikkapa Mark Hartley osaa (kts. esim. Not Quite Hollywood, 2008; Electric Boogaloo, 2014). Saksalaisten tuotos on melko tavanomainen kuviin zoomaileva puhuva pää ‑dokumentti, jossa ohjaajatkin ovat havainneet, että sen vetävyys on täysin kiinni haastateltavien jutuista. Tämä johtaa epätasapainoon aiheen käsittelyssä.

Melkein toivoisi, että Graf ja Sievert olisivat mieluummin keskittyneet ja valmistaneet ennemmin elokuvan sveitsiläissyntyisen kulttinäyttelijä Mario Adorfin (mm. Short Night of the Glass Dolls, 1971; La mala ordina, 1972) elämästä. Doomed Lovessa hyväntuulinen Adorf muistelee lämmöllä elokuviaan, heittäen hauskoja anekdootteja mm. kollegastaan Klaus Kinskistä sekä työskentelystä Roland Klickin modernin westernin Deadlock (1970) armottomissa kuvauksissa. Adorf lisää jo yksin läsnäolollaan elokuvan kiinnostavuutta huomattavasti.

Tällaisenaan Doomed Love kyllä esittelee kiinnostavia elokuvia, niiden tekijöitä ja muisteluita, mutta jää epämääräiseksi kelvollisen aiheen rajauksen sekä omaperäisen leikkausnäkökulman puuttuessa. Dokumentissa olisi myös voinut ammentaa enemmän aineksia aikakauden poliittisten jännitteiden heijastumisesta elokuvatuotantoon.