Paavo Ihalainen

Schneider vs. Bax (2015)

Ohjaaja:

• Alex van Warmerdam

elokuva arvostelu

Versus-elokuvat ovat tänä vuonna tapetilla. Schneider vs. Bax on se pienimuotoisempi yhteenotto.

Versus-elokuvat ovat tänä vuonna tapetilla. Schneider vs. Bax on se pienimuotoisempi yhteenotto. Kun kyseessä on ammattitappajien kissa ja hiiri ‑leikki, saisi olla varovainen, sillä nimestä saattaa syntyä mielleyhtymä vuoden 2002 kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien listoilla usein keikkuvaan tylsyytykseen Ballistic – Ecks vs. Sever. Mutta koska kyseessä on Borgmanin ohjaaja Alex van Warmerdamin uutuus, saattaa pöljä nimi olla osa outoa vitsiä.

Schneider (Tom Dewispelaere) on krapulaisen oloinen keski-ikäinen palkkatappaja, jonka pitäisi olla matkalla pienten tyttäriensä syntymäpäiville. Pomo kuitenkin pirauttaa ja vaatimalla vaatii, että juuri tänään on pantava hengiltä Ramon Bax (ohjaaja van Warmerdam itse). Kun syytä tähän kysytään, tuntuu pomo vetävän hatusta väitteen, että kyseessä on lapsenmurhaaja. Syyllä ei ole niin väliä, kun käsketään, on Schneiderin lähdettävä suorittamaan vielä yhtä keikkaa.

Bax itse majailee prostituoitu Nadinen (Eva van de Wijdeven) kanssa mökissä keskellä suota. Baxille tuottaa pulmia se, että hänen aikuinen tyttärensä Francesca (Maria Kraakman) on tulossa vieraisille ja hän ei halua jälkikasvunsa vielä tapaavan naisystäväänsä. Mies paljastuu ongelmissaan rypeväksi sekakäyttäjäksi, joka vihaa mysliä ja muita Francescan ravintosuosituksia.

Schneider ei tee suoraa rynnäkköä Baxin mökille, koska ei halua vahingoittaa viattomia. Hommaan sekaantuu myös turhan utelias luonnonsuojelualueen puistovahti, jota varten on kehitettävä peitetarina. Aluksi vastentahtoiselta vaikuttanut Schneiderin kuva alkaa hiljakseen täydentyä. Kyseessä on nopeaälyinen sekä peräänantamaton vastus. Bax puolestaan saa tasapainotella selvitymisviettinsä ja perheensä välillä. Moraalikysymykset eivät tosin juuri vaikuta ohjaajaa kiehtovan. Keskushahmot olettavat, että tuloillaan oleva verilöyly on luonnon laki.

Van Warmerdam ei taaskaan selitä asioita katsojalle puhki, vaikka tarkoituksellista aukkojen täyttämättä jättämistä on nyt huomattavasti Borgmania vähemmän. Hidas, lakoninen tyyli korostaa tuulen suhinaa kaislapellossa ja veden keskelle pystytetyn mökin lähes aavemaista tyyneyttä. Elokuvassa leikitellään True Detective ‑sarjan kaltaisilla asetelmilla, mutta Alankomaihin siirrettynä.

Dialogissa on joitakin meheviä heittoja, vaikka mustalla komedialla ei mässäillä kuten vastaavissa mämmivistä palkkatappajista kertovissa elokuvissa, kuten esimerkiksi Coenin veljesten tuotannossa tai vuoden 2008 Kukkoilijoissa. Lopulta elokuvan hahmot ovat silti turhan arkkityyppisiä muutamasta mehevämmästä dialogista huolimatta. Lopputulos ei jää kutkuttamaan kuten ohjaajansa edeltävä työ. Lopputulos on van Warmerdamin näköinen versiointi palkkatappaja-troopeista, mutta ei juuri muuta.