Paavo Ihalainen

A Gun for Jennifer (1997)

Ohjaaja:

• Todd Morris

elokuva arvostelu

Ohjaus: Todd Morris

Kuten mainittu, vigilantistielokuvat heijastavat omaa ajanjaksoaan ja sen yhteiskunnallista tilannetta. 90‑luku oli ainakin Yhdysvalloissa edeltäviä kahta vuosikymmentä rauhallisempi, joten katujen kostajista kertovien elokuvien määrä tyrehtyi. Ohjaaja Todd Morris ja käsikirjoittaja Deborah Twiss hoksasivat tehdä omansa tuolloin nousussa olleiden riot grrl ‑punk-liikkeen ja kovan linjan feminismin siivittämänä.

A Gun For Jennifer kuvaa ryhmää militantteja nuoria naisia, jotka ovat saaneet tarpeekseen kotikaupunkinsa lääppivistä ja raiskaavista miehistä. Twiss itse esittää nuorta ja naiivia maalaistyttö Allisonia, joka suurkaupunkiin saavuttuaan saa tuta, miten miehillä ei ole häntä kohtaan hyviä aikomuksia. Onneksi paikalle sattuva feministi-vigilantistien jengi hoitelee ahdistelijat hengiltä ja värvää Allisonin joukkoonsa. Menneen elämänsä hylkäämisen symboliksi hän saa uuden nimen Jennifer.

Jengi hengailee suosikkibaarissaan ankarasti bailaten ja naisellisista kehoistaan nauttien. Ovesta astuvia miehiä seurataan silmä kovana. Baarilääppijät pakotetaan strippaamaan känniselle naisyleisölle ja saavat kokea kantapään kautta, mikä ero on seksifantasialla ja toisen kohtelemisena silkkana lihapalana. Lääpinnästä raiskaukseksi yltymisiä rankaistaan kovemman käden kautta. Kaupungin kadut putsataan kuohitsemalla kusipää kerrallaan.

Feministimilitia alkaa nauttia miesten nöyryyttämisestä yhä enemmän ja enemmän ja samalla käyttäytyy enenevässä määrin aggressiivisen väkivaltaisina saalistajina. Heistä on muodostunut peilikuva halveksumistaan miehistä. Jennifer joutuu painiskelemaan vigilantisti-elämän oikeutuksen kanssa, etenkin kun ruumiita alkaa syntyä omallakin puolella.

Myös lain kova koura yrittää tavoittaa naisjoukkoa rikosetsivä Billie Perezin (Benja Kay) hahmossa. Perezilläkin on omia sympatioitaan naisten ajatuksia kohtaan, mutta metodeja ei niinkään. Elokuva tutkailee rajoja tekojen oikeutukselle, mutta ei liiemmin moralisoi tai osoittele.

Yleinen saastaisuuden ilmapiiri, rähjäiset lavasteet ja karu kuvaustyyli henkivät tarkoituksellisesti retrohenkeä suoraan 70‑luvun 42nd Streetin grindhouse-ohjelmistosta. Tähän liittyy myös elokuvan maailmankuvan armottomuus. Sen maailma on täynnä pahoja ihmisiä yrittämässä tehdä pahoja asioita toisilleen. Elokuva löytää valonpilkkeitä lähinnä naisellisesta toveruudesta ja yhteisymmärryksestä.

Twiss on puhunut elokuvan käsikirjoituksesta kostona huonolle kohtelulleen go go ‑tanssijana. Vihainen feminismi saa aikaan näyttävän elokuvan, mutta festivaalimenestystä lukuun ottamatta se ei levinnyt kovinkaan laajasti. Tämä on sääli, sillä asiallisen saastaisia, kokonaan naisjohtoisia genre-elokuvia ei ole maailmassa ainakaan liikaa.