Jari Mustonen

Hospital Massacre (X-Ray, 1981)

Ohjaaja:

• Boaz Davidson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Boaz Davidson

Nimi Barbi Benton saattaa kilahtaa korvaan joillekin jo 70‑luvulla nakulehtiin tutustuneille, ja miksei tuoreemmillekin sukupolville. Kyseinen kurvikas kaunotar tuli urallaan varsinaiseksi monitaituriksi kokeiltuaan ensin siipiään Hugh Hefnerin suojissa. Uralle mahtui myös levytyksiä sekä joitakin esiintymisiä tv‑sarjoissa sekä b‑luokan elokuvissa. Särmikästä Dallas-glamouria hän tuo muun muassa aina ilahduttavaan Deathstalkeriin (1983) sekä villinpuoleiseen Hospital Massacreen, jossa hänen sydäntään alkaa haluta yksi kaikkien aikojen sarjamurhaajista.

Kuvitteellisten sarjamurhaajien luomisessa elokuvantekijät aina välillä ylittävät itsensä. Alfred Hitchcockin Norman Batesista kehittyi jonkinlainen varhainen maanikkojen esikuva. Sittemmin perintöä jatkoivat muun muassa niin Lucio Fulcin mielipuoli ankkakääkättäjä (The New York Ripper, 1982) kuin William Lustigin mallinukeista tykkäävä pervo hourailija (Maniac, 1980). Bentonin näyttelemän Susanin kohtalon päivät alkavat, kun häneen jo lapsena ihastuu muuan poika, joka varttuessaan omaksuu kokaiinia tihkuvan penetraatiovimman.

Varsinainen teurastus alkaa alussa nähtävän takauman jälkeen yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, kun joka kuvassa seksuaalisuutta huokuva Bentonin näyttelemä Susan päätyy vierailulle paikalliseen sairaalaan. Kaikki nämä vuodet häntä on kytännyt mies, joka naamioi itsensä kirurgiksi, ja viimein sairaalassa mies kilahtaa. Sen kummempaa tarinaa elokuvassa ei ole, muutaman ennalta arvattavan käänteen lisäksi. Mitäpä sen väliä. Yksistään Playboy-pupu sekä mielipuolta näyttelevä Charles Lucia nostavat elokuvan ylös suosta.

Sadistia näyttelevä Lucia on kuin turboahdettu psykopaatti, jolle välillä muun elokuvan lomassa annetaan viisitoistasekuntia aikaa pukea sanoiksi kokemansa ahdistus. Sanoja ei kuitenkaan ehdi tulla suusta ulos, kun Lucian hengitys jo kiihtyy maskin takana huikeaan potenssiin ja näyttelijän raivo purkautuu välittömästi ulos jollain mielikuvituksekkaalla tavalla, kuten esimerkiksi lakanan avulla. Välillä Susanin kokema kauhu saa surrealistisiakin sävyjä kääreisiin peitettyjen potilaiden heiluessa sängyissään.

Tarina on hieman ontto, mutta ainakin se etenee ilman turhaa pöhöttymistä saati viivyttelyä. Muiden kolmen vuosikymmenen takaisten kauhuelokuvien tavoin, myös Hospital Massacren tietty kerronnallinen kömpelyys peittyy sekin 35 millin filmin elävään vetovoimaan.