Jari Mustonen

Fright Night (Kauhun yö, 1985)

Ohjaaja:

• Tom Holland

elokuva arvostelu

Tom Hollandin iloinen veristely kauhuefekteineen on kuin nuorentava lääke.

Mielikuvitukseltaan rikkaan Charlie Brewsterin perusiltaan kuuluvat vanhat kauhuelokuvat, lähitalojen kyttääminen sekä haparoivien rakkauden ensikosketusten ottaminen kiltinpuoleisen tyttöystävän kanssa. Tämä elämän perusjärjestys kokee kolauksen, kun hän huomaa tyhjillään olevaan naapuritaloon kannettavan puista arkkua. Uteliaisuuttaan hän näkee kohta uuden asukkaan olevan vampyyri, kun tämä puree uhria kaulaan. Tilanne eskaloituu nopeasti siihen, että vampyyri paiskoo häntä hänen omassa huoneessaan pitkin seiniä.

The Evil Deadin (1981) ja The Howlingin (1981) vauhdittama 80‑luvulla tapahtunut kauhuelokuvateemojen modernisointi saa jatketta Tom Hollandin ohjaamasta Fright Nightista. Kyseinen elokuva teki saman vampyyreille kuin mitä Joe Dante oli tehnyt joitakin vuosia aiemmin ihmissusille ja Sam Raimi demoneille. Vanha vampyyrielokuvien kaanon, eli juuri se mitä elokuvan teinisankari televisiosta katsoo, sai väistyä entistäkin verevämmän ilottelun tieltä. Kaupan päälle mukaan heitetään vielä roppakaupalla tervettä 80‑lukulaista teiniparanoiaa alkaen äidistä, joka ei usko, että uusi komea naapuri voi tehdä pahaa kärpäsellekään.

Sukupolvien välinen kuilu on syvä, joskin parhaan apulaisen Charlie saa lopulta pelkurimaisesta yötelevision kauhuhetkien juontaja Peter Vincentistä. Illat muuttuvat tummemmiksi ja yöt aina vain vaarallisemmiksi. Tarinan edetessä käsikirjoituksen viljelemä musta huumori kumartaa suuntaan jos toiseen elävöittäessään klassisempaa vampyyrimytologiaa. Erityisimmät harppaukset genre ottaa Fright Nightissa vampyyrien metamorfoosimaisissa kyvyissä, jotka tarjoillaan katsojille verevin erikoistehostein. Aikoinaan elokuvataiteen alkuaikoina, kun vampyyrin kuolemaa symboloi pelkkä voihkaisu arkun sisuksista, lentää nyt puoli vuosisataa myöhemmin luunsirpaleet ja silkka visva

80‑luvulla Yhdysvalloissa olivat suosiossa Vincentin kaltaiset television kauhujuontajat, joka päätyy tarinassa Charlien mentoriksi, ja vastaavanlaista kokeiltiin myös Suomessa legendaarisessa Mainos-tv:n Keskiviikon keskiyö ‑elokuvien sarjassa (1986). Fright Nightissa nähtävän hahmon nimi, Peter Vincent, on lisäksi kunnianosoitus Peter Cushingille ja Vincent Pricelle, kahdelle legendaariselle kauhuelokuvanäyttelijälle, joiden nimet hahmo sisältää. Kohtauksien taustalla nähdään ylipäätään paljon elokuvahistoriaa, kuten esimerkiksi Bela Lugosin (Dracula, 1931) juliste.

Hollandin teoksen jälkeen vampyyrielokuvien kehitys otti uusia suuntia, joten kyseessä on eräänlainen väliteos. Muutama vuosi Fright Nightin valmistuttua genren tulevaisuuden määrittelivät modernit klassikot The Lost Boys (1987) ja Near Dark (1987), mistä on jatkettu Twilightin (2008) tyyliseen teinidraamaan, joskin sivupolkuja on useita. Suuntaviiva on ollut kohti yhteiskunnallista sopeutumista, jossa vampyyrit ovat tavalla tai toisella osa maailmaa eivätkä alkuaikojen vampyyrielokuvan kaltaisia paholaisen kokonaan pois tapettavia inkarnaatioita. Tom Hollandin teos lieneekin yksi vanhan koulukunnan viimeisistä soihdunkantajista, vaikka se tasoittelikin tietä myös elävämmälle mielikuvituksen käytölle. Brewsterin tyttöystävän suun levitessä parinkymmenen senttimetrin hymyyn ollaan jonkin hyvin ambivalentin äärellä.

Fright Night viehättää, koska siinä sekoittuvat 80‑luvun teinikauhun ainesosaset elävällä ja luovalla tavalla käsintehtyjen kauhuefektien kultakautena. Tarina ilmentää aikakaudelle tyypillistä orastavaa seksuaalisuutta, johon yhdistyy lähes vainoharhainen suhtautuminen aikuistumiseen – on kuin vampyyrit ja usko hirviöihin olisivat viimeinen turvapaikka kokea lapsuuden turvallista pelkoa ennen varttumista. Moni viisas pitää kiinni tästä lapsenomaisuudesta halki elämänsä, mihin tarkoitukseen Fright Night sopii kuin lääkärin määräämä lääke.