Paavo Ihalainen

36.15 code Père Noël (Deadly Games: Dial Code Santa Claus, 1989)

Ohjaaja:

• René Manzor

elokuva arvostelu

Ohjaus: René Manzor

Joulunajan elokuvien kaanoniin on vakiintunut amerikkalainen yksityisomaisuuden ylistys Yksin kotona (1990). Neuvokas poika saa siinä oikeutuksen turvautua mitä väkivaltaisempiin keinoihin suojellakseen perheensä kotitalon esineitä murtomiehiltä. Lähestymistapa oli jenkeillä tietysti piirroselokuvamainen komedia. Samaa tematiikkaa käytti astetta vakavammin jo vuotta aikaisemmin René Manzorin ranskalainen jännityselokuva 3615 Code: Père Noël. Jälkimmäinen on jäänyt syyttä suotta unohduksiin, sillä kyseessä on tyly teos, joka kyseenalaistaa monia jouluun liittyviä peruskysymyksiä.

Perusajatus liittyy Joulupukin ranskankieliseen nimeen: Père Noël eli Isä Joulu. Kymmenvuotias Thomas (Alain Lalanne) on upporikkaasta perheestä ja asuu valtavassa kartanossa, jossa on leluja niin paljon kuin voi toivoa. Mutta isää ei enää ole ja tavaratalon johtokuntaan kuuluva äiti on jouluaattonakin työn touhussa. Thomas siis hakee isähahmoa. Vanha isoisä (Louis Ducreux) leikkii mielellään, mutta on sairaalloinen ja viettää paljon aikaansa sängyssä. Siispä omnipotentti Joulupukki valtaa Thomas'n mielikuvituksen.

Thomas olisi jo kyllin vanha ja nokkela tietämään totuuden Pukista, mutta Julie-äiti (Brigitte Fossey) haluaa yhä jatkaa tarinointia sillä poika siihen selvästi vielä uskoo. Julie antaa varoituksen Pukin olemassaolon kyseenalaistamiseen tai edes hänen näkemiseensä omin silmin: jos Pukin sääntöjä ei totella, voi hän muuttua hirvittäväksi möröksi.

Elokuvan todellinen mörkö on nimetön hampuusi, joka muistuttaa hieman Christmas Evilin (1980) reppanaa. Hän pestautuu tavaratalon pukiksi, mutta ei osaa pysytellä sovinnaisuuden rajoissa. Thomas'n ja tämän vankkumattoman pukkiuskon hän kohtaa hieman epäuskottavasti tietokoneohjelman kautta, jolla lapset voivat lähettää pukille kysymyksiä. Elokuva siis varoittelee lapsia verkossa liikkuvista pedofiileistä jo 80‑luvun lopulla.

Valepukki tulee siis Thomas'n taloon pahat mielessään. Hän tappaa kakkulapiolla perheen koiran ja uhkaa isoisänkin henkeä. Thomas'n leikkimät sotaleikit muuttuvat todeksi, kun hänen täytyy yrittää pitää väkivaltainen tunkeutuja loitolla. Tähän liittyvät leluista väsätyt ansat, joista yksi esimerkiksi heittää tikkoja Pukin kaulaan ja toinen kuljettaa veturilelulla paukkupommin marmorikuulilla terästettynä pahiksen syliin.

Liian totuudenmukaista uskottavuutta ei elokuvalta kannata odottaa, sillä roisto jaksaa nousta aina uudelleen Thomas'ta jahtaamaan lähes slasher-elokuvan hirviön sinnikkyydellä. Samoin Pukilla on myös kyky ilmaantua aina Thomas'n eteen, vaikka kartanon pitäisi olla hänelle tuntematon paikka. Manzorin musiikkivideomainen tyylittely käyttää visuaalisen maailman luomiseen paljon savuefektejä ja kylmiä spottivaloja. Leikkaus on kuin amerikkalaisesta toimintaelokuvasta, mikä sopiikin kieli poskessa tehtyyn versiointiin. Elokuvassa parodioidaan heti alkumetreillä Commandon (1985) aseistautumiskohtausta.

Isoisän puolustamisen henkeen ja vereen voisi uskoa tekevän pojasta miehen, mutta elokuva esittää hälyyttävästi loppukohtauksessa, että Thomas pysyy yhä joulufantasian lumoissa. Thomas ei missään vaiheessa halua tappaa Joulupukkia, sillä pitää itseään syypäänä tämän pahuuteen. Hänelle koetut kärsimykset ovat silkkaa rangaistusta tottelemattomuudesta. Toisin sanoen hän on sisäistänyt joidenkin sotilaiden taistelukentällä saamat syyllisyyden kokemukset. Nokkela ja omapäinen Thomas on saanut trauman, joka voi vastaisuudessa estää häntä kyseenalaistamasta muiden kertomia asioita. Elokuva herättää kysymyksen, kuinka paljon kärsimystä vanhempien valheelliset sadut lapsille aiheuttavat. Tämä on tyly totuus, jollaisia pehmoisenlämpöiset jouluelokuvat tapaavat karttaa ja joka nostaa 3615 Code: Père Noëlin selvästi niiden perusmassan yläpuolelle.