Paavo Ihalainen

Knock Knock (2015)

Ohjaaja:

• Eli Roth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eli Roth

Eli Roth on kehittynyt hieman elokuvantekijänä, mutta jotain pysyy myös samana. Hänen elokuviensa moraalisäännöt ovat yhä kuin 80‑luvun slasher-elokuvista – mutta turbovaihteella. Elokuvissa toistuu asetelma, jossa miehelle tarjoutuu mahdollisuus toteuttaa hyvin sovinistinen seksuaalinen fantasia, jonka seurauksena tilaisuuteen tarttuja saa pian kokea sen, että liian hyvä tarjous sisältää usein epämiellyttäviä ehtoja. Pöytien kääntymisen saa tuta nahoissaan. Myös Knock Knock on yhteen ideaan perustuva moraalitarina, jossa kaidalta tieltä lipeävää perheenisää piinataan yhden tämän tekemän virheen vuoksi.

Elokuvan pyörteisiin upotakseen sen käänteitä ei kannata tietää liian tarkkaan etukäteen. Perheensä yksin isänpäivän viikonlopuksi jättämä arkkitehti (Keanu Reeves) koettaa uhrata aikansa työhönsä ja vinyyliharrastukseensa. Asiaan tulee muutos, kun ovea kolkuttaa kaksi nuorta naista (Lorenza Izzo ja Ana de Armas), jotka sanovat olevansa eksyksissä kaatosateessa bileitä etsiessään. Sisään kuivattelemaan päästetyt neidot antavat pian ymmärtää olevansa bileisiin menoa kiinnostuneempia irtoseksistä. Evan koettaa pitkään vaalia avioliittonsa eheyttä, mutta lankeaa lopulta.

Kiihkeä yö ei jää kertauluontoiseksi, vaan naiset asettautuvat Evanin asuntoon paikkoja sotkemaan. Evanin häpeilyä pilkataan armotta, ja miehen kauhistukseksi jopa uhataan paljastaa poliisille, että petikumppanit ovat alaikäisiä. Riesaksi muodostuneista yövieraista ei tahdo päästä eroon, vaan he putkahtavat yhä uudelleen takaisin, entistäkin häiriintyneempinä ja julmempaa leikkiä Evanin kanssa pelaten. Henkiuhreiltakaan ei vältytä, mutta kovimman kolauksen ottaa Evanin itsetunto, kun omaa häpeää ei onnistuta pitämään vain omana tietona.

Roth hakee anarkistista otetta ja kaikki porvarillisen perheidyllin symbolit pistetään elokuvan mittaan säpäleiksi. Jotta katsoja ymmärtää kotitalon esineiden ja irtaimiston merkityksen, ne käydään läpi useaan kertaan asunnon käytäviä pitkin kulkevalla kamera-ajolla. Myös Evanin vaimo painottaa omien taide-esineidensä merkitystä alkupuolen kohtauksissa. Tietysti esineiden joukkoon kuuluu myös erittäin fallisia esineitä, joita Roth voi sijoitella taustalle samalla kun Evan hikoilee puntaroidessaan vieraiden naisten hänelle antamia vaihtoehtoja.

Naiset ryhtyvät röyhkeästi seksuaaliseen valtapeliin, jossa himokas mies käydään kastroimaan henkisesti. Reeves on yllättävän hyvä valinta tähän päärooliin. Nicolascagemäisesti hän on tönkkö silloin kun pitäisi esittää tavallista ihmistä, mutta hermojen menetys ja karnevalistinen riehuminen onnistuvat. Myös keskeiset naisroolit ovat hyvin onnistuneita, Izzon ollessa väkivallalla uhkaavampi ja de Armasin seksuaalisempi naisparista. Rajoilleen piinattu Evan päästää riivaajanaisia kohtaan misogynistisia solvauksia, jotka ovat kuin internetin pelifoorumeilta repäistyjä. Liian sympatisoituna uhrina hahmoa ei voi siis nähdä.

Mielellään muualta lainaileva Roth on ottanut mallia monista koti-invaasioelokuvien keskeisistä teoksista Death Gamestä (1977) Funny Gamesiin (1997). Knock Knock onnistuu omalla häiriintyneisyydellään toimimaan nipin napin kestonsa ajan. Elokuvan esittämää tilannetta ei kannata alkaa liian tarkasti miettiä tai purkaa, vaan mustasta komediasta kannattaa nauttia sellaisena kuin se on. Knock Knock olisi voinut olla vielä sutjakampi, sillä nyt se toistaa paikoin itseään ja sisältää myös suvantokohtia. Toiseksi viimeinen loppuvitsi olisi ollut myös sopivampi elokuvan päätökseksi kuin tarjottu epilogi.