Tapani Maskula

Au coeur du mensonge (Valhe sydämessä, 1999)

Ohjaaja:

• Claude Chabrol

elokuva arvostelu

Ohjaus: Claude Chabrol

Vuonna 2010 manan majoille siirtynyt Claude Chabrol kuului alkujaan uuden aallon harjalla ratsastaneisiin viisikymmenlukulaisiin muodonpalvojiin, mutta sittemmin hänestä hioutui vähäeleisten, psykologisesti hienovireisten jännärien mestari. Varsinkin pikkuporvarillisen arvomaailman asettaminen kylmän ironisen suurennuslasin alle kiinnosti häntä myöhempinä aikoina toistuvasti.

Valhe sydämessä on pieneen yhteisöön sijoitettu perinteinen rikosjuttu, kuinkas muuten. Sen taustalla häämöttävät Eurooppaa syvästi tuolloin hätkähdyttäneet pedofiliaskandaalit, jotka repäisivät ammottavan haavan yksilöllistä luovuutta kannustavien kasvatusmenetelmien julkisivuun. Synkkäsävyisten sattumien näyttämönä on sumuiseen koleuteen verhoutunut bretagnelainen kalastajakylä, jonka karulla rantatöyräällä asustaa rampa piirustuksenopettaja (Jacques Gamblin) vaimoineen. Henkisen kriisin valmiiksi nujertama mies soveltuu kollektiivisesta syyllisyydestä kärsiville paikkakuntalaisille oivaksi syntipukiksi kun eräs hänen alaikäisistä oppilaistaan löydetään metsiköstä raiskattuna ja murhattuna.

Onnettoman tapahtuman seurauksena huhut sekä epäilyt kylvävät myrkkyään ihmisten ajatuksiin ja tragedian mittasuhteet laajenevat merkityksiltään sisäänpäin käpertyneessä kyläpiirissä. Taide, totuus ja kuolema jähmettyvät pyhän kolmion kärkipisteiksi, joiden vankeina filmin henkilöt koettavat pestä sielujaan puhtaiksi huokosistaan tihkuvista elämän valheista. Pätemättömäksi itseään soimaava taiteilija erakoituu entisestään ja epätäydellisyyteensä kyllästynyt aviopuoliso (Sandrine Bonnaire) kallistaa korvansa menestyskirjoja suoltavan television linssiluteen lipeville lirkutuksille. Ahdistus lepää seudun yllä raskaana ja tympeänä kuin tukahduttava viitta.

Chabrolin 1990‑luvun ohjauksista meillä muistetaan erityisesti Isabelle Huppertin tähdittämät mainiot filmit, kokonaisen ydinperheen lahtaukseen päätyvä Kiveen kirjoitettu (La cérémonie, 1995) ja kahden ikääntyneen huijarin ympärille punottu surumielinen veijarikomedia Ei enää panoksia (Rien ne va plus, 1997). Heti näiden vanaveteen polkaistu Valhe sydämessä jää juoneltaan piirun verran köyhemmäksi elokuvaksi, vaikka sen tekijän toki tunnistaa hitaasti latautuvasta tyylistään. Tässäkään tapauksessa kysymyksessä ei ole raportti yksilöidyn rikoksen ratkaisemisesta vaan pyrkimys paneutua pahanolon purkausten taustalla kalvavaan yleiseen tajunnan tylsyyteen.

Claude Chabrol riisuu julmasti roolihahmojensa kasvoilta naamioita ja valaisee heidän motiivejaan viileän huvittuneesti. Kukaan ei pysy täysin pyhimyksenä sopivan yllykkeen osuessa houkuttelevasti kohdalle, ja jokainen on valmis yhä paatuneimpiin petkutuksiin yrittäessään huolellisesti peittää pahuutensa. Valhe sydämessä tulvii hiljaista hysteriaa eritellessään riutuvan avioliiton loppukouristuksia pelon ja salailun ristitulessa. Vain ranskalainen ohjaaja kykenee ironisesti rinnastamaan syrjähypyn, mustasukkaisuuden, kirkkohopeiden varastamisen ja seksuaalimurhan samaksi lohduttomaksi apatiaksi. Näin painavasta taakasta ei selvitä voittajina vaan päädytään rautoihin tai lautoihin.