Tatu Piispanen

Messenger of Death (Tuomion enkeli, 1988)

Ohjaaja:

• J. Lee Thompson

elokuva arvostelu

Ohjaus: J. Lee Thompson

Tuomion enkeli on harvinaisen tervehenkinen tuotanto Golan & Globus ‑kaksikon Cannon Groupin elokuvaksi. Painavin syy tälle lienee se, että sillä on perustansa romaanissa, Rex Burnsin The Avenging Angelissa (1983), joka ei ilmeisestikään ole mikään ronski kirjallinen ammuskeluspektaakkeli.

Toimintaa odottaville Tuomion enkeli tuleekin varmasti olemaan pettymys: elokuvan alkuperäisnimessä on sana "death", julisteessa Charles Bronson tuimistelee räjähdyksen loisteessa haulikko kädessään ja tagline ("What the cops can't do, he will!") yrittää luoda assosiaatioita Bronsonin suosittuihin vigilante-tempauksiin, mutta todellisuudessa kyseessä on lähinnä mysteerinomainen draama muutamalla jännityskohtauksella höystettynä.

Karistetaan siis turhat luulot heti aluksi ja paljastetaan ettei Bronson ole nimen Tuomion enkeli eikä hän tapa ketään koko elokuvassa. Rajuimmillaan Bronson ajautuu nyrkkitappeluun, mikä sekin tapahtuu vasta viimeisen viidentoista minuutin aikana ja on aika ponneton esitys. Muutenkin väkivalta on muutaman off‑screen ‑murhan lisäksi käytännössä olematonta, mikä saa kummastelemaan kotimaisen dvd‑julkaisun takakanteen ympyröityä 18 vuoden suositusikärajaa.

Bronson esittää The Denver Tribunen toimittajaa Garrett Smithia, jonka kaupungin poliisipäällikkö lähettää tutkimaan kokonaisen mormoniperheen joukkomurhaa. Henkiin on jäänyt ainoastaan perheenpää Orville Beecham (Charles Diekop). Kun pidätettynä pidettävä Orville ei suostu kertomaan tapahtumista mitään, lähtee Smith coloradolaiseen pikkukaupunkiin kuulustelemaan siellä saarnaajana toimivaa Orvillen isää Willis Beechamia (Jeff Corey). Pian selviää Willisin ja hänen veljensä Zenas Beechamin (John Ireland) keskinäinen vihanpito kummankin syyttäessä verilöylystä toisiaan. Mutta lusikkansa sopassa vaikuttaisi olevan myös jollain kolmannella osapuolella...

Harmillista, että kun Bronson-elokuvan juoneen on pitkästä aikaa panostettu, se ei ole kovinkaan kiinnostava. Murhien tilaajaa pidetään piilossa loppuun asti, jolloin sen paljastetaan olevan eräs täysin epäilysten ulkopuolelle jätetty henkilö. Totta kai: samaa kaavaa noudattavat mm. kaikki saksalaisten dekkari‑ ja poliisisarjojen episodit, tosin sillä erotuksella että ne on tiivistetty alle tuntiin ja ovat siten viihdyttävämpiä kuin Tuomion enkeli. Mutta niissäpä ei ole Bronsonia, jota selvästi tuntuu miellyttäneen vaihteeksi hieman näyttelemistä edellyttävä rooli, eikä hän ole lainkaan kehno. Reportteri Smith vain sattuu olemaan varsin tylsistyttävä henkilö.

Vaikka mieleni tekisikin, nykypäivän huipputasoisen tv‑viihteen aikakautena Tuomion enkelin ei oikeastaan voi sanoa tuntuvan venytetyltä televisiosarjan episodilta. Niinpä totuudenmukaisempaa onkin verrata sitä nimenomaan 1980‑luvun loppupuolen amerikkalaisiin tv‑tuotantoihin. Se ei varsinaisesti ole erityisen surkea elokuva, ainoastaan kauttaaltaan yhdentekevän mitäänsanomaton. Huomionarvoinen se on pelkästään Bronsonin notkahduksena vakavampaan rooliin keskellä aggressiivisten Cannon-toimintapääosien putkeaan.