Matti Erholtz

Ercole alla conquista di Atlantide (Herkules – Atlantiksen valloittaja, 1961)

Ohjaaja:

• Vittorio Cottafavi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Vittorio Cottafavi

Ercole alla conquista di Atlantide on johdonmukaista jatkoa Cottafavin edelliselle Herkules-elokuvalle La vendetta di Ercole, jossa jätettiin jäähyväiset mytologiselle menneisyydelle ja astuttiin historialliseen aikaan. Seikkailunsa seikkaillut Herkules elää nyt tavallista rivikansalaisen elämää demokraattisesti hallitussa Teebassa. Mystiset näyt ja tietäjä Tiresiaan varoitukset saavat Herkuleen ystävän ja Teeban kuninkaan Androkleen vakuuttumaan siitä, että Kreikkaa uhkaa Atlantin valtameren takaa tuleva vaara. Koska muut Kreikan hallitsijat eivät vaaraan usko, supistuu Androkleen uhkaa torjumaan perustama laivasto yhteen laivaan, jonka miehistönä ovat hän itse, kääpiö Timotheus ja huumaavalla viinillä mukaan shanghaijattu Herkules. Soutajina toimivat rangaistusvangit ja Herkuleen poika Hyllos piileskelee ruumassa. Erinäisten seikkailujen jälkeen sankarit päätyvät kuin päätyvätkin Atlantis-saarelle, jossa he kohtaavat teknisesti kehittyneen sivilisaation ja maailmanvalloituksesta geneettisesti jalostettujen supersotilaidensa avulla haaveilevan Anthinea-kuningattaren.

Jos La vendetta di Ercolen juonilangat olivat välillä aika sykkyrässä niin Ercole alla conquista di Atlantide taas tekee vaikutuksen selkeydellään ja suoraviivaisuudellaan. Cottafavin peplum-elokuvista se onkin ehkä se, joka vähiten nojaa dialogiin ja henkilöhahmoihin ja eniten puhtaaseen visuaalisuuteen ja toimintaan. Valo, avaruuden ja tilan tuntu hallitsevat elokuvaa aina alkupuolen aavoista merinäköaloista Atlantis-jakson jättimäisiin lavasteisiin. Supertechnirama-tekniikalla kuvattu seikkailu on eeppistä katsottavaa sanan parhaassa merkityksessä.

Juonessa on antiikin myytit korvattu tulevaisuuteen kurkottavilla aiheilla. Atlantiksen yhteiskunnanan keskuksena on Uranos-jumalan maahan pudonneesta veripisarasta syntynyt kivi, jolla on salaperäisiä voimia. Ihmiset jakaantuvat parempaan ja heikompaan ainekseen sen mukaan, miten he pystyvät kestämään kivestä lähtevää säteilyä. Säteilyä kestävistä tulee eliittisotilaita, muut suljetaan keskitysleirille kuolemaan. Ydinvoimaanhan tässä tietysti peitellysti viitataan.

Rodunjalostuksen lisäksi atlantislaiset pyrkivät myös luonnonvoimien valjastamiseen ja muokkaamiseen, kun taas Herkules pitää luonnosta sellaisena kuin se on. Linjassa tämän asenteen kanssa on Herkuleen halukkuus pysyä tapahtumien passiivisena sivustakatsojana, mikäli suinkin vain mahdollista. Elokuvan alkupuolen voimamies viettää pääasiassa nukkuen tai muuten vaan pötkötellen, ja suostuu aktiivisempaan rooliin vasta kun se on ehdottoman välttämätöntä. Ydinvoiman vaarat, luonnonmukaisuus vastaan geenimuokkaus, yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen voittajiin ja häviäjiin, leppoistaminen: kun näihin lisää vielä atlantislaisten kyvyn luoda jonkinlaisia lumetodellisuuksia, ei voi sanoa että Ercole alla conquista di Atlantide olisi teemoiltaan mitenkään vanhentunut.

Reg Parkia on sanottu parhaaksi Herkules-näyttelijäksi ikinä ja myös Cottafavi arvosti hänen silmistään pilkahtelevaa älyä. Hienolla kampauksella kruunatun Fay Spainin esittämästä Anthineasta tunnistamme Cottafaville tyypillisen traagisen naishahmon, jonka syvempään kehittelyyn ei tällä kertaa kuitenkaan ole aikaa. Franco Lollin suunnittelemat Uranoksen temppeli ja Anthinean palatsi ovat paitsi kokonsa puolesta myös yksityiskohdiltaan vaikuttavia luomuksia, ja tarjoavat Cottafaville mahtavat puitteet sijoitella näyttelijöitään aistikkaisiin kuvakompositioihin. Tuottaja Achille Piazzi kierrätti lavasteita myös seuraavassa Herkules-elokuvassaan Ercole al centro della Terra (1961), jonka ohjasi Mario Bava.