Jarkko Lehtola

Beneath the Planet of the Apes (Paluu apinoiden planeetalle, 1970)

Ohjaaja:

• Ted Post

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ted Post

Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) perustui melko uskollisesti Pierre Boullen samannimiseen kirjaan (La planète des singes, 1963, Suom. Apinoiden planeetta, Otava 1964/Like 2000). Boulle asetti ihmisen ja apinan asemat päinvastaisiksi ja loi siten puitteet esittää yhteiskunnallista ja moraalia käsittelevää kritiikkiä ripauksella sosiaalidarwinistista näkökulmaa. Elokuva taasen onnistui yhdistämään 60‑lukulaisen pohtivan tieteiselokuvan riittävän uskottavaan visuaalisuuteen, maailmaan ja maskeerauksiin.

Apinoiden planeetan menestyksen myötä Boulle kirjoitti käsikirjoituksen jatko-osalle nimellä Planet of the Men, joka olisi jatkanut Taylorin (Charlton Heston) tarinaa. Siinä Taylor olisi messiaaninen hahmo vapautettuaan ihmiset apinoiden ikeestä. Tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja osasyynä oli varmasti se, ettei Boulle edes tiennyt miten elokuvien kanssa toimitaan. Vaikka hänen alkuperäismateriaalistaan oli tehty myös toinen hitti, Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957), niin kirjailija itse ei ollut osallistunut kummankaan käsikirjoitusprosessiin. Jatko-osaan valittiin toinen tarina. Tuotanto ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan ja muun muassa elokuvan budjetti puolitettiin alkuperäisestä. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että jatko-osan menestykseen ei uskottu. Paluu apinoiden planeetalle oli kuitenkin suuri menestys ja se oli omalta osaltaan vahvistamassa brändin ympärille syntyviä suuria oheistuotemarkkinoita.

Tarina jatkuu suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin; Taylorin perään lähetetty pelastusretkikunta syöksyy myös maahan ja vain yksi astronautti (James Franciscus) jää eloon. Hän löytää ensi töikseen Novan (Kim Hunter) ja sitä kautta syntyy jatkumo Apinoiden planeetan tapahtumiin ja tuttuihin hahmoihin. Paetessaan apinoita Nova ja Brent löytävät vanhan metro-aseman, joka johtaa raunioituneen kaupungin syvyyksiin. Siellä pitää majapaikkaansa joukko mutatoituneita ihmisiä ja tuomiopäivän kultti, joka palvoo hallussaan olevaa ydinasetta.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli on sen post-apokalyptinen sisältö. Siinä on toki vivahteita 50‑ ja 60‑lukujen ydinaseita käsittelevistä elokuvista, mutta teemat eivät ole enää niin ilmiselviä. Mutanttien kollektiivista voi löytää kommunismimetaforia, mutta sisältö ei assosioidu niin ideologisiin päämääriin kuin aiemmin. Mad Max ‑elokuvat toivat myöhemmin aihealueeseen realistisemman sävyn, mutta monet 80‑luvun videomarkkinoiden B‑luokan tuotokset olivat samankaltaisia seikkailuja fantasiaväritteisessä ydintuhon jälkeisessä maailmassa. Tarina ei välttämättä ole kovin nerokas, mutta aikalaisekseen se oli kuitenkin edelläkävijä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetan nerokkuus on sen ikonisessa lopussa. Elokuva vaihtuu viimeisten minuuttien aikana perinteisemmästä tieteiselokuvasta post-apokalyptiseksi tarinaksi. Boullen teoksessa loppuratkaisu oli kokonaan toisenlainen ja se erottaa tavallaan myös Apinoiden planeetan jatko-osat toistaan. Myöhemmät jatko-osat kuten Pako apinoiden planeetalta (Escape from the Planet of the Apes, 1971) ja Apinoiden planeetan valloitus (Conquest of the Planet of the Apes, 1972) jatkoivat ensimmäisen elokuvan puolivälin (ja kirjan) lähestymistavassa pyöritellen ajankohtaisia ja samankaltaisia kysymyksiä uudelleen. Paluu apinoiden planeetalle taasen otti inspiraationsa loppuminuuttien lohduttomuudesta ja eteni samalla asenteella nihilistiseen loppuunsa saakka. Elokuva poikkeaa muusta jatkumosta ja on sarjan mielenkiintoisin osa.