Paavo Ihalainen

Straight Outta Compton (2015)

Ohjaaja:

• F. Gary Gray

elokuva arvostelu

"Right about now, N.W.A. court is in full effect. Judge Dre presiding in the case of N.W.A. vs. the Police Department. Prosecuting attorneys are MC Ren, Ice Cube and Eazy-motherfucking-E."

N.W.A. ‑rapryhmän debyyttilevy Straight Outta Compton vuodelta 1988 antoi lähiöissä turhautuneille, vihaisille mustille teineille keinon purkaa vihaansa epäoikeudenmukaista systeemiä ja väkivaltaisia katuja kohtaan. Gangsta rapistä tuli levyn myötä ilmiö. Sen astumisesta valtavirtaan puuttui enää oikeastaan tämän kaltainen historiaa kartuttava ison budjetin elokuva.

Tänä päivänä olisi taas tilausta vanhan koulukunnan mustalle uholle. Poliisin tappama Michael Brown sai kyllästymisen amerikkalaisen yhteiskunnan systemaattiseen rasismiin nousemaan yli maljan ja sai aikaan mielenosoituksia ja mellakoita vuosi sitten. Tämän jälkeenkin on poliisi tappanut Yhdysvalloissa jo yli 1000 ihmistä, pääasiassa mustia. "Kytät vittuun" raikaa jälleen maan alta.

Lähihistoriaa käsittelevissä elokuvissa on kuitenkin aina suurimpana vaarana se, että siinä esitettävät henkilöt itse pääsevät päättämään sisällöstä. Straight Outta Comptonin päähenkilöt Ice Cube ja Dr. Dre ovat toimineet myös vastaavina tuottajina ja siten pitävät tarkkaan narut käsissään, ettei heitä esitetä liian pahassa valossa. Etenkin jälkimmäisen kohdalla tämä menee naurettavuuksiin asti. Kaikki paha, mitä Death Row ‑levy-yhtiön bisneksen väkivaltaisista ratkaisumenetelmistä kerrotaan, sysätään pahamainineisen Suge Knightin (elokuvassa R. Marcos Taylor) niskoille, kun itse Tohtori on pelkkä viaton sivustakatsoja.

Straight Outta Comptonin keskiössä on Eric "Eazy-E" Wrightin elämäntarina. 31‑vuotiaana AIDSiin kuollut rapin pioneeri on sopivan traaginen hahmo ryysyistä rikkauksiin ja sieltä alas ‑tarinaa varten. Kunpa vain tarina olisi osattu kertoa fiksusti ja oikealla asenteella, eikä vain ruksimalla elämäkertaelokuvien pahimpia kliseitä listalta.

Straight Outta Compton tekee kuitenkin myös monia asioita oikein. Keskeisistä pääosan esittäjistä kaikki ovat varsin päteviä sekä näyttelijöinä että räppääjinä. Jason Mitchell saattaa olla jopa oikeaa Eazy-E:tä taitavampi. Ice Cuben roolin tekee luontevasti tämän oma poika O'Shea Jackson Jr., joka osaa kopioida isänsä räppäystyylin yksi yhteen. Näyttelijät esittävät kaikki elokuvassa kuultavat kappaleet itse, mutta niitä ei paikoin osaa erottaa alkuperäisesityksistä.

Juonen keskittyessä Dre‑Cube-Eazy ‑kolmikkoon jäävät DJ Yella (Neil Brown Jr.) ja MC Ren (Aldis Hodge) statisteiksi omassa elokuvassaan. Samalla annetaan liikaa tilaa manageri Jerry Hellerille (Paul Giamatti). Kyseessä on Straight Outta Comptonin tunnetuin näyttelijä, joten hänelle on myös kirjoitettu itkuinen lähikuvakohtaus, jota voi tarvittaessa käyttää Oscar-kelassa.

Kaikki elokuvan puhti käytetään ensimmäisen 45 minuutin aikana. Parhaat kohdat kuvaavat Comptonin julmaa todellisuutta, studiotyöskentelyn luovaa hulluutta, bailausta ja etenkin N.W.A.:n kunnian päivien suuria keikkoja. Näistä näkisi mielellään enemmänkin, jos ei ohjaaja F. Gary Grayllä olisi koko ajan niin kova kiire eteenpäin.

Straight Outta Compton voisi summata täydellisesti, mistä N.W.A.:ssa oli kyse ja miten hyvin se onnistui, jos sen huipennus olisi ryhmän Detroitin konsertti. Tuota keikkaa ennen poliisit olivat kieltäneet esittämästä "Fuck Tha Police" ‑kappaletta julkisesti. N.W.A. esitti sen silti ja tuplasti uhmakkaammin, jonka johdosta siat katkaisivat lavalta sähköt ja pidättivät ryhmän. Yhtään kyttää ei elokuvassa takuulla esitetä myönteisessä valossa.

Sääli kyllä Straight Outta Comptoniin on ahdettu myös ryhmän tämän jälkeiset vaiheet ja koko paketti murenee käsiin. Keskeinen konfliktin lähde ei tuon huippukohdan jälkeen enää ole kapina, vaan sopimuksista kinastelu. Tämä ei ole kovin mielenkiintoista, etenkään, kun ryhmän ei esitetä edes olevan kunnolla toistensa kurkuissa kiinni, vaan riitely on ulkoistettu ympärillä pörräävien hahmojen niskoille. Yhteiskunnallinen aspekti muuttuu Rodney King ‑oikeudenkäynnin ja sitä seuraavien L.A.:n mellakoiden televisioesitysten päivittelyksi.

Tympeintä on kuitenkin esitystavan tavanomaisuus. Jos kuka tahansa listaisi viisi tyypillisintä elämäkertaelokuvan kohtausta, on todennäköistä, että Straight Outta Comptonissa olisi näistä ainakin neljä. Eazy‑E'n AIDSin kuvaus on etenkin niin puhkikuluneesti esitetty pienestä yskästä pöydälle kaatumiseen ja sairasvuoteelle saapuvaan lääkäriin, että se tuntuu jo lähes parodialta. Apeat loppukohtaukset ovat enää kalpea varjo alkupuolella esiintyneestä asenteesta.

Lopulta käteen ei jää todistetta katutietouden voimasta, vaan ennemminkin tavallistakin tavallisempi biografia sunnuntai-iltapäivien televisioesityksiin. Ice Cubea parafraasin kautta lainatakseni, faneille tämä tuntuu kuin antaisi tulla ilman vaseliinia.