Matti Erholtz

Pisasu (2014)

Ohjaaja:

• Mysskin

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mysskin

Tamiliohjaaja Mysskin on ohjannut seitsemän elokuvaa, joiden perusteella hänet voi lukea Intian (miksei koko maailmankin) kiinnostavimpiin elokuvantekijöihin kuuluvaksi auteuriksi. Auteur-aseman oikeuttaa teemojen ja tyylin yhtenäisyys elokuvasta toiseen, lajityypistä riippumatta. Mysskinin elokuvista kolme (Anjathey, Yuddham Sei ja Onaayum Aattukuttiyum) on gansteri‑ tai rikoselokuvia, Nandalala on Takeshi Kitanon Kikujiron kesää mukaileva tie‑elokuva, debyytti Chithiram Pesuthadi on romanttinen draama ja tuotannon heikoin lenkki, Bruce Leelle omistettu Mugamoodi edustaa "tavallinen ihminen supersankarina" ‑genreä. Pisasu on uusi aluevaltaus, yliluonnollinen kauhuelokuva, jossa kauhu tosin on luonteeltaan enemmän psykologista ja moraalista kuin fyysistä. Hyvä vertailukohta voisi olla australialais-kanadalainen indiehitti The Babadook, jossa myös perinteisistä kauhuelokuvan aineksista kehiteltiin jotain uutta. Yhdistävänä tekijänä näiden elokuvien välillä on tietysti myös se, että liikenneonnettomuus ja sen aiheuttama syyllisyys ovat molemmissa juonen kannalta tärkeitä.

Skootterilla liikkeellä oleva nuori tyttö joutuu auton yliajamaksi ja syyllinen pakenee paikalta. Viulisti Siddharth sattuu ensimmäisten joukossa onnettomuuspaikalle ja vie tytön taksilla sairaalaan, jossa tämä kuitenkin välittömästi menehtyy. Pian tämän jälkeen Siddharth alkaa saada yhä kouriintuntuvampia todisteita siitä, että hänen asunnossaan kummittelee. Kuolleen tytön haamu on muuttanut poikamiesboksin liesituulettimeen ja pitää pilkkanaan sitä häätämään kutsuttuja poppamiehiä ja samaaneja. Siddharth päättelee, että hänen on selvitettävä tytön yliajajan henkilöllisyys, mikä johtaa hänet traagisen salaisuuden lähteille.

Kuten voi odottaa ohjaajalta, joka on ottanut taiteilijanimensä Dostojevskin romaanista, Mysskiniä kiehtovat suuret eksistentiaaliset kysymykset hyvästä ja pahasta ja elämän tarkoituksesta. Kysymys siitä, kuka on vastuussa maailmassa ilmenevästä pahuudesta, saa Pisasussa täsmällisen vastauksensa, johon ei ole mitään lisäämistä. Maailmankatsomuksellisten pähkäilyjen vastapainona on sitten Mysskinin mustaan päin kallellaan oleva huumorintaju, joka ei säästä häntä itseäänkään. Pisasun sivuhenkilö, Amerikan lippu -t-paitaan sonnustautunut, ympäripyöreitä latteuksia suoltava ja alituiseen muilta rahaa vippaileva hörhö lienee ohjaajan parodinen omakuva. Kummituksen äärimmäisen torjuva suhtautuminen alkoholiin ja tupakkaan taas on hyvää piruilua Intian näitä nautintoaineita koskevalle järjettömän tiukalle elokuvasensuurille.

Huumorin yhdistäminen kauhuun voisi taitamattoman ohjaajan käsissä olla katastrofi, mutta Pisasussa se toimii, koska huumori ei ole Mysskinille mitään asiaan ulkopuolelta lisättyä kevennystä vaan olennainen osa hänen kameransa läpi nähtyä maailmaa. Se että ainoan lapsensa liikenneonnettomuudessa menettänyt isä yrittää houkutella tyttärensä haamua ulos liesituulettimesta tupakka-askin avulla ON sekä huvittavaa ja kauhistuttavaa. Loppua kohti Pisasu tosin vakavoituu täysin. Dramaattisimmat juoniyllätykset sisältävä viimeinen kymmenminuuttinen loksauttaa paatuneenkin cinefiilin leuat auki silkalla kauneudellaan.

Mysskinin visuaalinen kerrontatyyli perustuu niin liikkuvan kuin liikkumattoman kameran kekseliääseen käyttöön, ja jännitteiden luomiseen kuvan eri osa‑alueiden, tai kuvan ja kuvan ulkopuolelle jäävän alueen välille. Tässä suhteessa Pisasu ei ole niin edustava kuin vaikkapa sitä edeltänyt gansterieepos Onaayum Aattukuttiyum. Ilmeisen pienellä budjetilla tehty kummittelu on visuaalisesti suhteellisen askeettinen. Iso osa elokuvan tapahtumista sijoittuu Siddharthin niukasti mutta tyylikkäästi sisustettuun asuntoon, ulkokuvauksia on vähän. Mysskinin tyyli näkyy nyt lähinnä pienissä yksityiskohdissa, kuten alkupuolen tappelukohtauksen lopetuksessa, ja tietynlaisissa "formalistisissa" kuvakompositioissa. Resurssien niukkuus ei ole kuitenkaan johtanut taiteellisiin kompromisseihin, ja esim. elokuvan yliluonnollisten tapahtumien edellyttämät erikoistehosteet ovat huolellista käsityötä halpojen digiefektien sijasta. Ensikertalaiset Prayaga Martin ja Naga selviävät myös nais‑ ja miespäärooleistaan kunnialla. Niin ikään ensikertalaisen säveltäjä Arrol Corellin musiikki on niin hyvää, että pelkästään Pisasun perusteella hänelle voi povata menestyksekästä uraa elokuvasäveltäjänä.