Juho Malanin

The Last Horror Film (The Fanatic, 1982)

Ohjaaja:

• David Winters

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Winters

Monipuolisen uran koreografina, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana tehnyt David Winters ohjasi vuonna 1982 erikoisen slasherin, jonka pääosassa loistaa tuolloin juuri kovamaineisen (mitä se on kyllä edelleenkin) tapponastyn Maniac (1980) pääroolissa toiminut vahvasilmäinen Joe Spinell. Karismaattinen näyttelijä esittää tällä kertaa äitinsä luona asuvaa hyväntahtoista mutta todellisuudentajunsa menettänyttä newyorkilaista taksikuskia Vinnyä, joka unelmoi elokuvaohjaajan urasta, viihdeloistosta ja loputtomista kunnianosoituksista. Tämä ei kai sinänsä olisi vielä liikaa päiväunelmointina, mutta vaarallisemmaksi homman tekee voimakas päähänpinttymä kaunista kauhuelokuvatähteä Jana Batesia kohtaan. Janaa esittää Caroline Munro, jonka ura sisältää niin Hammeria kuin Bond-tyttöyttä elokuvassa 007 – rakastettuni (The Spy Who Loved Me, 1977). Vinnyn fanitus ei ole jäänyt aivan leffassakäyntien tasolle, vaan kunnon pakkomielletyyliin makuuhuoneen seinä on päällystetty Janan postereilla ja pressikuvilla. Yö‑ ja päiväunet täyttyvät visioista, joissa kaunis tähti tekee lopullisen läpimurtonsa juuri Vinnyn tulevassa suurelokuvassa. Tämän Vinny aikookin nyt toteuttaa. Äidille sanotaan hei vähäksi aikaa, kun Vinny lähtee Cannesin vuoden 1981 elokuvajuhlille tavoitteenaan uskotella tuottajat ja ainakin itse tähti mukaan filmiin.

Elokuvasta suuri osa on kuvattu salaa kikkamenetelmillä keskellä oikeita festarimenoja Cannesissa vuonna 1981. Erityisesti käsivaralla kuvattu kohtaus, jossa Spinellin hahmo omituiseen Dracula-henkiseen viitta-asuun ja aurinkolaseihin pukeutuneena saapastelee punaiselle matolle silminnähden huvittuneita ja hämmentyneitä katsojia ja valokuvaajia tervehtimään on loistava. Filmifriikeillä riittää bongailtavaa ja fiilisteltävää julisteiden vilistäessä nopeasti leikattuina pitkin elokuvan alkupuolta, ja varsin hienoa onkin nähdä István Szabón tai Andrzej Zulawskin elokuvien julisteita Rivieran maisemissa, puhumattakaan Cannibal Holocaustin (1980) valokyltistä yhtenä leffana muiden joukossa. Niissä silmä lepää suunnilleen yhtä hyvin kuin Caroline Munron vääjäämättömiä kylpytouhuja katsellessa. Kun itse Spinellin karisma riittäisi kantamaan läpi kehnommankin käsikirjoituksen, eivät lähtöfiilikset leffalle ole lainkaan huonot.

The Last Horror Film ei ole aivan tavanomainen käsikirjoitukseltaan. Vaikka siinä riittää kömpelyyksiä ja epäuskottavuuksia, on ydinidea ja ennen kaikkea "meininki" niin asiallinen, etteivät puutteet riitä kaatamaan kokonaisuutta. Jotkut elokuvan ylilyönneistä ovat myös tarkoituksellisia, sillä tämä ei ole täysin vakava slasherkauhuilu. Elokuva yrittää kuvata ainakin eroa fiktiivisen ja tosielämän väkivallan välillä päätyen tietysti tervehenkiseen toteamukseen siitä, että tässä maailmassa (ja tuohonkin aikaan ns. maailmanlaajuisesti) elokuvaväkivallan, kauhu‑ ja roskaelokuvien pitäisi olla kauhistelun aiheista pienimpiä. Maailma on muuttunut valtavasti vuoden 1981 elokuvajuhlista, eikä keskeisiltä osiltaan aina parempaan (rauhallisempaan tai oikeudenmukaisempaan) suuntaan. Elokuva ei tästä tietenkään mitään vakavampaa analyysia kehittele, mutta aihetta sivutaan mukavan terävästi tässä viihdekontekstissa. Elokuvavalioista tunnetun festivaalin tuomaristoja kohtaankin heitetään huvittava viisastelu, kun tässä joukko juryn jäseniä päivittelee Jana Batesin "aivan upeaa työtä" jossain splatter-tason kirkumiskauhurevittelyssä, josta katsojalle näytetään karuja pätkiä. Näytteiden perusteella tuo elokuva-elokuvassa eroaa huomattavasti totutuista Cannes-voittajista.

Pakkomielle tähteä kohtaan herättää ympäristössä pian vääränlaista huomiota, kun Vinny useaan otteeseen "ujuttautuu" tähden lähipiiriin ja festariporukkaan saaden eteensä lähes aina suljetut ovet tai melkein monoa. Suuresta ruhostaan, arpisista ja elämää kohdanneista kasvoistaan ja intensiivisestä tuijotuksestaan tunnetun Spinellin suurieleiset lähestymisyritykset eivät edesauta mahdollisuuksia viedä elokuvaprojektia eteenpäin Janan kanssa. Vinnyn maailman kieroutuneisuus näkyykin parhaiten kuuluisassa kohtauksessa, jossa hän uhatessaan Janaa ilkeän terävällä pullonpalasella alkaa ihailla ja kiitellä tämän kauhusta ja pelosta vääristyneitä kasvoja, jotka ovat joka puolelta "juuri oikeanlaiset" ja sellaiset mitä hän hakee oman elokuvansa kohtauksiin. Joe Spinell, charmantti henkilöohjaaja Combat Shockin (1984) maailmasta! Kohtaus tuo melkein mieleen mustan huumorinsa osalta pöyristyttävän upean (mutta vaikean ja rankan) pseudo-dokumentin Man Bites Dog (1992), jonka eräässä kohtauksessa perheenisää hengiltä hakkaava tappaja kysyy tilannetta kuvaavalta kaveriltaan (ja katsojilta), mitä ranskalaisen elokuvan kohtausta tilanne muistuttaa.

Rikkaiden, pinnallisten ja teeskentelevien seurapiiriläisten pikkumaisuuksia kuvataan juuri sopivasti, eikä katsoja myöhemmin ajattele ensimmäisenä maailman vääryyksiä, kun samat äijät ja muijat päätyvät 80‑luvun keskitasoa parempien gore-kohtausten muistogalleriaan. Myös moottorisaha heiluu kunnolla, mutta vasta lopussa. Täysin kieli poskessa elokuvaa ei ole tehty, vaan se on pikemminkin juuri sopivasti "hallittu" ollen sekä viihdyttävä ja vähän camp että myös aikakaudelle tyypillisesti oikea kauhuelokuva.

The Last Horror Film on elokuvanostalginen ajankuva, myös parin loistavan musiikkihetkensä ansiosta. Lopputekstien "Original songs" ‑otsikon alta löytyvä kappale "High Wire", joka soi Munron kylpykohtauksen taustalla, on uskomattoman latautunut pop‑biisi, jollaisia ei enää kuule. Maallikon korvin samaa henkeä edustaa Michael Mannin Manhunterin (1986) lopputeksteissä soiva "Heartbeat". Todennäköisesti yksi syy miksi nämä elokuvat säilyttävät viehätysvoimaansa on se tunnelmallinen puoli, joka liittyy niin ajankuvaan kuin siihenkin melankoliseen ja vääjäämättömään toteamukseen, että tuota (hädintuskin 30 vuotta) "vanhaa" maailmaa ei enää ole, vaikka ihmiset sinänsä ovat samoja.

Muutamista teknisistä tympeyksistään johtuen The Last Horror Filmiä ei voi hehkuttaa aivan yhtä lailla kuin joitain muita genreklassikoita. Esimerkiksi loppumatsin aikana valaisu on niin onnetonta ja olematonta, että musta sekamelskameteli muistuttaa paskimpia halpisleffoja, vaikka kykyjä olisi varmasti löytynyt parempaan. Vinnyn itsensä lavastama kuvauspaikka elokuvansa grande finalea varten on puolestaan hienosti sommiteltu kynttilänvaloon. Aivan elokuvan lopussa viimeisten vitsien paljastuessa jää genre-katsojalle kuitenkin aika hyvä fiilis, ja täten The Last Horror Filmin voisi nasty-kohtauksistaan huolimatta julistaa "hyvän mielen slasheriksi". Samaa ei ehkä voi sanoa Maniacista ilman, että se saisi moisen lausahduksen kuulijat vilkuilemaan epätietoisina toisiaan.