Tapani Maskula

The Jazz Singer (Jazzlaulaja, 1927)

Ohjaaja:

• Alan Crosland

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alan Crosland

Kilpailun maailman ensimmäisestä äänielokuvasta voitti Warner Brothers rekisteröimällään Vitaphone-menetelmällä, jossa sekä taltioinnissa että toistossa käytettiin kuvan kanssa synkronoituja äänilevyjä. Myöhemmin keksintö osoittautui käytännössä hankalaksi ja sen syrjäytti muutamassa vuodessa filmiin kiinteästi kuvattu ääniraita, niin sanottu valoäänitekniikka. Joka tapauksessa alkeellisella Vitaphone-systeemillä tehty Jazzlaulaja oli melkoinen sensaatio, kun se lokakuussa 1927 tuotiin julkisuuteen.

Itse asiassa Jazzlaulaja valmistettiin enimmiltään mykkäfilmitekniikalla, esimerkiksi vuoropuhelut korvattiin lähes kokonaan välitekstein. Äänielementit koostuvat lähinnä taustamusiikista, laulunumeroista ja tehosteista. Paradoksaalista kylläkin, mutta ilmaisultaan erittäin vivahderikkaaksi kehittynyt mykkäkerronta elävöittää Jazzlaulajaa enemmän kuin äänen antamat lisähyödyt. Elokuvahistorian ensimmäinen puhuttu repliikki kuullaan vasta runsaan vartin jälkeen Al Jolsonin tokaistessa kameralle: "Wait a minute, wait a minute! You ain't heard nothin' yet!" Filmin puoliväliin sijoitettu muutaman minuutin mittainen keskustelu koettiin tuoreeltaan hätkähdyttäväksi, mutta tänään katsottuna se on elokuvan tylsin jakso, jossa konkretisoituu varhaisten äänifilmien uuvuttavat vaikeudet. Yhtenä ottona taltioidussa Al Jolsonin ja Eugenie Brassierin välisessä staattisessa keskustelussa näyttelijöiden täytyy päätään kääntämättä puhua suoraan mikrofoniin paikoilleen nauliutuneen kameran edessä.

Nimestään huolimatta Jazzlaulajalla ei ole mitään yhteyttä jazzmusiikkiin. Sanalla jazz oli 1920‑luvulla laajempi merkitys ilmaisemaan suurkaupunkien säihkettä, huvittelevaa, boheemia ja enemmän tai vähemmän syntistä elämänjanoa. Vuonna 1927 Yhdysvaltoja piinasi edelleen kieltolaki ja kaikki elokuvan kapakkakohtaukset tapahtuvat näin ollen salakapakoissa. Aikalaisyleisölle sanomattakin selvä tilanne on nykykatsojan syytä pitää mielessä, sillä se jotenkin järjellisesti selittää uskovaisen juutalaiskanttorin (Warner Oland) ja hänen kapakoissa laulavan poikansa (Al Jolson) sovittamattoman välirikon, joka tämän päivän näkövinkkelistä vaikuttaa teennäisen jyrkältä.

Elokuvan ehdoton keskipiste on Al Jolson, amerikkalaisen äänilevyteollisuuden ensimmäinen popmusiikin supertähti. Hän oli Jazzlaulajaa kuvattaessa jo nelikymppinen, siis hieman iäkäs näyttelemään kanttorin poikaa. Vaudeville-teatterien kouluttamana Jolson osasi ottaa yleisönsä ja ihailtavalla tavalla hän tekee sen myös elokuvassa. Kiistattomalla karismalla Jolson hallitsee kaikkia niitä kohtauksia joissa hän on mukana. Ilman Jolsonia loppuaan kohden yhä kyynelehtivämmäksi muuttuva melodraama maistuisi sietämättömän makealta. Harmi vain, että Jolsonin uran kannalta äänielokuva keksittiin aivan liian myöhään. Lamakauteen siirryttäessä hänen ikänsä ja äänensä eivät enää taipuneet myötäilemään yleisön muuttunutta musiikkimakua.

Vaikka Jazzlaulaja on sentimentaalista soopaa, se samalla onnistuu säilyttämään tietynlaisen viattomuutensa. Siksi elokuvaan myöhemmin kohdistetut rasistiset syytökset tuntuvat kohtuuttomilta. Jokainen elokuva peilaa oman syntyhetkensä todellisuutta ja Jazzlaulajan asenteelliset juuret ovat syvällä minstrel-show'n perinteissä.