Tapani Maskula

Rogue Cop (Polttavat katukivet, 1954)

Ohjaaja:

• Roy Rowland

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roy Rowland

Hollywoodin studiosysteemin viimeisellä vuosikymmenellä yllättävän monille ohjaajille suotiin vapauksia poiketa liukuhihnojen sanelemista vakiokaavoista. Esimerkiksi nykyisin täysin unohdettu Roy Rowland onnistui ohittamaan 50‑luvun alkupuolella MGM:n tiukat tuotannon valvojat ainakin kahdella häkellyttävän omaperäisellä luomuksellaan. Painajaismainen lastenfantasia Tohtori T:n 5000 sormea (The 5,000 Fingers of Dr. T., 1953) yhdistää surrealistisin vedoin atomipommin uhkaa, aivopesua ja kylmän sodan paranoiaa hirviömäisen pianonsoiton opettajan menetelmiin. Huikean kirkkaissa technicoloreissa ja ekspressionistissa lavasteissa taltioidun musiikkisadun jälkeen Polttavat katukivet vaikuttaa sen täydelliseltä vastakohdalta. Mustavalkoinen, katurealismia taitavasti hyödyntävä rikosfilmi painottaa dokumentaarista ilmaisuaan heti alusta lähtien hylkäämällä tyystin sävelletyn taustamusiikin.

Elokuva perustuu Sydney Boehmin käsikirjoitukseen. Entisenä reportterina hän oli laatinut ansiokkaita skenaarioita mm. sellaisiin Suomessakin suosittuihin elokuviin kuten Seinä vastassa (High Wall, 1947), Vaistosin rikoksen (Union Station, 1950) ja Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953). Viimeksi mainitun keräämät kehuvat arvostelut houkuttelivat Boehmin ja William P. McGivernin uuteen yhteistyöhön. He tarjosivat aihetta MGM:n johdolle vaikka tiesivät yhtiön karsastavan kovaksikeitettyjä rikosfilmejä.

Ehdotus tuli kreivin aikaan, sillä studio etsi parhaillaan sopivaa tarinaa tarjotakseen säädyllisen come backin urallaan alamäkeen luisuneelle veteraanitähdelle George Raftille. Sitä paitsi käsikirjoituksen päärooli kiinnosti välittömästi MGM:n palkkalistoilla kauan ja uskollisesti pysynyttä Robert Tayloria, joka seikkailufilmeihin kyllästyneenä halusi tulkita dramaattisempaa henkilöhahmoa. Elokuvan osajako osui muutenkin nappiin, sillä teinitähtenä sädehtinyt Janet Leigh pääsi vihdoin näyttelemään epämääräisen menneisyyden runtelemaa aikuista naista ja komedienne Anne Francis puolestaan katuojaan päätyvää alkoholistia.

Polttavien katukivien parastaan yrittänyt ja innostunut työryhmä ansaitsi Rowlandin kaltaisen kunnianhimoisen ohjaajan. Tavanomaisten toimintakliseiden sijaan hän halusi syventää roolihahmoja ja motivoida heidän ristiriitaisia tuntojaan. Elokuva käynnistyy autenttista katuhälyä pursuavalla, dialogittomalla jaksolla, jossa huumediileri puukotetaan puhelinkoppiin. Paikalle sattumalta osunut passipoliisi Eddie Kelvaney (Steve Forrest) tunnistaa tappajan, joka pidätetään hänen todistuksensa perusteella. Murharyhmän etsivänä työskentelevä, gangstereilta lahjuksia ottava Eddien veli Chris (Robert Taylor) joutuu pian rikollispomon Beaumonten (George Raft) puhutteluun. Jengi vaatii häntä huolehtimaan, että Eddien peruu todistuksensa – vaihtoehtoina rutkasti taaloja kouraan tai kuolettavat luodit selkään. Chris aavistaa umpirehellisen veljensä kieltäytyvän pimeistä rahoista, mutta koettaa parin vuorokauden kuluessa käyttää kaikki keinot pelastaakseen Eddien hengen.

Näistä asetelmista Polttavat katukivet kehkeytyy monipolviseksi elokuvaksi yhteiskuntaan pesiytyneestä rikollisuudesta, lain molemmilla puolilla hoipertelevien ihmisten häälyvästä moraalista ja lopullisen valinnan välttämättömyydestä. Rowland ei kehittele mitään helppoa ratkaisua vaan jättää teoksen viimeisessä otoksessa, halki kaupungin kiitävässä ambulanssissa, kaikki mahdollisuudet avoimiksi. Turvallisen loppusuudelman sijasta katsojalle ei edes kerrota, välttyivätkö elokuvan keskeiset henkilöt kuolemalta.