Paavo Ihalainen

Starry Eyes (2014)

Ohjaaja:

• Kevin Kölsch
• Dennis Widmyer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kevin Kölsch, Dennis Widmyer

Postmodernissa kauhuelokuvassa nähdään tätä nykyä turhan harvoin teoksia, jotka osaavat kierrättää vanhoja kikkoja toimivaksi kokonaisuudeksi. Onneksi käsikirjoittaja-ohjaajapari Kevin Kolsch ja Dennis Widmeyer ovat hoksanneet sopivan miljöön ja henkilöhahmojen luomisen tärkeyden jännityksen aikaan saamisessa. Starry Eyes toimii, koska se osaa keskittyä päähenkilö Sarahin (Alex Essoe) tarinaan. Vanhatkin kauhuelokuvan kliseet saavat uutta elämää, kun niitä osataan käyttää oikeassa viitekehyksessä.

Sarah työskentelee hanttihommissa naistarjoilijoitaan piukalla univormulla esineellistävässä pikaruokaravintolassa. Hän unelmoi pääsevänsä Hollywoodin uudeksi tähtinäyttelijättäreksi, mutta rooleja jakavat agentit eivät ota häntä huomioon. Ystäväpiiri koostuu rikkaista ajelehtijoista, itsekkäistä mänteistä, joiden luona Sarah joutuu vastentahtoisesti asumaan.

Sitten lykästää: Astraeus Pictures kutsuu Sarahin koe‑esiintymiseen. Hän odottaa haastatteluaan niin hanakasti, että päivätyötkin kärsivät. Sarahille rooli on kaikki kaikessa, mutta hermostuneisuus tuntuu pilaavan mahdollisuuden. Haastattelun jälkeinen raivokohtaus kuitenkin vakuuttaa haastattelijat antamaan Sarahille toisen mahdollisuuden. Roolia varten hän tosin joutuu todella antamaan kaikkensa, mikä tarkoittaa myös monien epämiellyttävien asioiden tekemistä.

Starry Eyes on rakennettu niin, että kaikki sen esittämät kauhut kumpuavat Sarahin omista neurooseista, jotka joutuvat törmäyskurssille elokuvabisneksen välinpitämättömän armottomuuden kanssa. Tähdeksi halajavan pitää kestää loputtomasti nöyryytyksiä, myydä ruumiinsa ja hankkiutua eroon vanhoista ystävistään. Hollywood-satiirina se on vielä ilkeämpi kuin David Cronenbergin Maps to the Stars. Hohdokas menneisyys on yhtä korruptoitunut, sillä Starry Eyesissa unelmatehtaan taustalla on aina ollut karmeita suunnitelmia hautovia tahoja.

Pääosan Alex Essoe on todellisuudessakin antanut roolinsa eteen kaikkensa. Hän esimerkiksi tunki hyönteisiä suuhunsa, jotta pystyi oksentamaan niitä kylpyammeeseen. Hän luo Sarahista päämäärätietoisen, mutta loputtoman haavoittuvaisen ja neuroottisen hahmon. Roolisuoritus on vaikuttavin kauhuelokuvan pääosa miesmuistiin. Toivottavasti Essoe saa taitojaan vastaavia töitä jatkossakin.

Elokuva on erityisen paljon velkaa Roman Polanskin tuotannolle, erityisesti Inholle (1965) ja Rosemaryn painajaiselle (1968). Kuitenkaan näihin klassikoihin viittaaminen ei tapahdu itsetietoisesti naureskellen, vaan sopii luontevasti elokuvan aiheeseen. Elokuva ei myöskään ota itseään liian vakavasti, vaan säilyttää koko ajan mustan huumorin kieron virneen.

Aivan kaikille kauhufaneille elokuva ei kuitenkaan sovi. Verkkainen etenemistahti ja hitaasti hiipivän karmivuuden tunteen painottaminen varmasti toimii osalle, mutta jättänee osan kylmäksi. Kukaan ei silti voi kiistää, etteikö juonenkuljetuksessa olisi tehoja ja varsinkin, etteikö Essenin vaikuttava tulkinta kantaisi koko elokuvaa.