Paavo Ihalainen

Inherent Vice (2014)

Ohjaaja:

• Paul Thomas Anderson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Trailerit ja Paul Thomas Andersonin haastattelut esittävät ohjaajan uuden elokuvan olevan hulvaton hippikomedia, joka on ottanut mallia Zuckerin ja Friikkilän veljeksiltä. Tämä ei ole kuitenkaan kuin puoliksi totta. Elokuva perustuu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimen, erakkomaisen Thomas Pynchonin romaaniin, joka on monimutkainen ja kyyninen Los Angeles ‑dekkaritarina ensin, ja huume‑ sekä pieruhuumoria pulppuava lähde vasta toiseksi.

Kaksi‑ ja puolituntinen elokuva olisikin liian pitkä silkkaan sekoiluun ja perseilyyn käytettäväksi. Elokuva ei ole aivan yhtä paljon rikoskertomusten perusasetelmia dekonstruoiva kuin The Big Lebowski (1998) mutta se on komediallisempi kuin sen ilmeisin esikuva, Robert Altmanin The Long Goodbye (1973). Jälleen kuumottavan syvää korruptiovyyhtiä on purkamassa ulkopuolisen oloinen hampuusi, joka ei ehkä lopulta olekaan aivan niin sisäavaruudessa seilaava kuin alussa vaikuttaa.

Eletään vuotta 1970, jolloin hippiajan hedonistiset ihanteet ovat murentumassa käsiin heroiinin käytön yleistymisen, sukupuolitautien, jengiväkivallan ja Mansonin perheen kulttimurhien jälkimainingeissa. Paksupulisonkisen sekakäyttäjän, yksityisetsivä Larry "Doc" Sportsonin ovelle kolkuttaa kauhistunut ex‑tyttöystävä (Katherine Waterston), joka pyytää tältä apua paljastamaan suunnitelman kidnapata rikas vuokratonttimoguli (Eric Roberts).

Tästä seuraava soppa on monimutkainen, ja sen osasina ovat niin militantit mustat kansalaisoikeustaistelijat, thaimaalaiset bordellinpitäjät, huumekartellit, hammaslääkäreiden syndikaatti kuin pulaan joutunut hönö saksofonin soittajakin (Owen Wilson). Docin tutkimusmetodeihin kuuluu runsas huumeiden käyttö, epäiltyjen väkivaltaisten impulssien herättäminen silkalla läsnäolollaan ja toinen toistaan rumempien kampauksien kokeilu. Hän on kuitenkin paras mies työhön, koska on niin turta, ettei hahmota koko aikakauden läpimädännäisyyttä, joka ulottuu myös hänen omiin piireihinsä.

Doc törmää kerta toisensa jälkeen äreään ja paskanjauhamista sietämättömään poliisiin, Christian F. "Bigfoot" Bjornseniin (Josh Brolin). Brolin varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan aitoamerikkalaisen konservatiivin irvikuvaa esittävällä suorituksellaan. Bigfoot jakaa mieluusti maassa makaavalle epäillylle potkun jos toisenkin ja nauttii huomattavan paljon puikulaisten makkaroiden, banaanien ja jäätelöiden hitaasta nautiskelusta.

Docin tutkimuksissa on siis mutkia, vähän liiankin kanssa. Etenkin kirjoista adaptoitujen dekkarielokuvien helmasynti on usein avata tarinaa loputtomalla kavalkaadilla hahmoja selittämässä, mitä henkilö X teki henkilön Y kanssa paikassa N. Keskittymiskyky tällaisen suhteen alkaa laskea tunnin jälkeen, etenkin, kun peruskuvio on lopulta melko selkeä. Onneksi pölhöilyhuumori toimii pääasiassa varsin hyvin ja Phoenix on hyvässä vedossa. Miehen reaktiota esimerkiksi niskatällin saamiseen tai epämuodostuneen lapsen valokuvan vilkaisuun ei voi katsoa kikattamatta. Komedian tehoa parantaa, ettei sitä korosteta turhan paljoa, vaan tarina kulkee taukoamatta koko ajan.

Tunnelma onnistuu myös nousemaan paikoin sopivan häiriintyneeksi ja painostavaksi. Andersonille tyypillisesti uusi elokuva kuvaa jälleen eri tasoisten ideaalien murentumista ja kuinka asiat kehittyvät lähinnä ahneuden, tyhmyyden ja lyhytkatseisuuden aiheuttamien hetken mielijohteiden mukana. Tämä myös rinnastetaan historialliseen kehitykseen. Visuaalisesti elokuva on silmiä hivelevä, sillä Anderson hallitsee filmille kuvauksen ja kuvien sijoittelun suvereenisti.

Lopussa tuntee saaneensa impulsseja yllin kyllin, mutta jäljelle jää silti hieman ontto olo katsojan vatsanpohjaan. Mestarin tavoin Anderson onnistuu välttelemään mitään summaavia toteamuksia tai katsojalle tyrkytettyjä oivalluksia. Mikäli kädestä syöttämiseen on liian tottunut, voi tämä luoda kuvan siitä, että elokuvasta puuttuisi jotain. Joka tapauksessa ohjaajan parhaille töille ominaisesti myös Inherent Vice tekisi mieli nähdä uudestaan vaikka heti.