Esa Meisalmi

Warlock (Paholaisen poika, 1989)

Ohjaaja:

• Steve Miner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Steve Miner

Amerikassa 80-luvulla jyllännyt paholaisbuumi poiki myös muutaman noituutta sivuavan kauhuelokuvan. Totisemmasta rienaamisesta poiketen nämä elokuvat eivät ottaneet itseään liian vakavasti, vaan niitä kannatteli moneen ikäluokkaan vetoava koominen pohjavire. Esimerkkeinä mainittakoon Mad Max ‑ohjaaja George Millerin The Witches of Eastwick (1987), jossa Jack Nicholson näyttelee seksin nälkäistä paholaista eli itseään, sekä Nicolas Roegin kahjo revittely The Witches (1990), jossa lapsia kiusanneet noidat muuttuvat lopulta jättimäisiksi rotiksi.

Slashereistä kannuksensa hankkineen Steve Minerin ohjaama Warlock on enempi toiminnallisen kauhun puolelle juurtuva Terminator (1984) ‑variaatio, joka valaa sokkelinsa ajalleen tyypillisistä, rämäpäisesti käyttäytyvien muukalaisten jahtauselokuvista. David Twohyn (The Fugitive, 1993) kirjoittama tarina etenee metsästysteeman ehdoilla, eikä elokuva pui uskonnollisia uhkakuvia sen henkevämmin kuin vaikkapa Dolph Lundgrenin tähdittämä Dark Angel (1990) avaruusvampyyrien huumeriippuvuutta. Hyvä niin.

Warlock (Julian Sands elämänsä roolissa) karkaa keskiaikaisesta bostonilaistyrmästä ja matkustaa ajassa 80-luvun Los Angelesiin tarkoituksenaan löytää mustaa magiaa käsittelevä kirja The Grand Grimoire, joka paljastaa Jumalan todellisen nimen. Teoksen avulla voi halutessaan tuhota maailman sellaisena kuin me sen tunnemme, tai kuten asia elokuvassa ilmaistaan, tehdä käänteistä luomistyötä. Warlockin perässä samaan aikamatkustusportaaliin sukeltaa Redferne (Richard E. Grant; Withnail & I, 1987), jolla on universumin pelastamisen ohella henkilökohtaisempikin missio suoritettavanaan.

Viihdyttävyyteen tähtäävä elokuva saavuttaa tavoitteensa ihaltavasti. Ensinnäkin Warlock menee suoraviivaisesti asiaan jättäen tympeän, yleensä puolisen tuntia kestävän hahmojen pohjustusjakson sikseen. Tekijät ovat ymmärtäneet, että henkilöiden persoonat motiiveineen rakentuvat sujuvasti toiminnan lomassakin. Ylimääräistä draamaa on turha änkeä mukaan, sillä asetelma itsessään pitää sisällään kaiken tarvittavan. Lisäksi on hyvin innostavaa, että menneisyydestä tulevaisuuteen matkanneet tappelupukarit puhuvat oman aikansa vanhahtavaa kieltä ämeriikänenglännin sijaan.

"Nay... Look not in his eyes! Nay!"

Toisekseen roolitus osuu täysin nappiin, Sandsin ollessa suurin yksittäinen syy miksi elokuva toimii omassa pienessä kosmoksessaan kuin häkä. Elokuvan tiheä tunnelma lepää paljolti hänen harteillaan silloinkin kun Warlockia ei näy mailla eikä halmeilla. Paikalle saapuessaan hän huokuu syvää pahuutta entiteettinä, josta ei saa hiostavimmissa painajaisissakaan otetta. Pehmein liikkein elehtivä, lasittunein katsein tuijottava ja loitsujaan tiukkaan sävyyn lausuva Warlock on julmimpia, jopa sivistyneimpiä, pahiksia koskaan. Eikä noita tarvitse tässä tapauksessa luutaa lentääkseen, vaan tuoretta ihmislapsen rasvaa.

Grantin yhtä oivallisesti näyttelemä, pahaa vastaan taisteleva noidanmetsästäjä Redferne, on järkähtämättömän aatteen soturi, ADHD-luolamies, joka toimii pääasiassa vaistojensa varassa. Mistään viidakon ykästä ei ole kuitenkaan kyse, vaikka muutama pakollinen kulttuurien välistä sopeutumattomuutta koskeva vitsi on eksynyt mukaan. Kondomeita ei erehdytä luulemaan purukumiksi, sillä huumori on suurilta osin tyylipuhtaan makaaberia, väkivaltaista ja tarkoin mietittyihin yksityiskohtiin sidottua.

Naiskiintiön täyttävänä kottaraisena toimivan Lori Singerin (Footloose, 1984) kautta peilataan sekä aikakauden ihanteita/irvokkuutta että ihmisten tavallisimpia pelkoja kuten ikääntymistä. Singerin esittämä "Kassandra with a K" vaikuttaakin halvassa minihameessa keikistellessään satunnaiselta sivukujalta mukaan kaapatulta pintaliitounelmaa tavoittelevalta ilotytöltä, joka ei ole saanut edes ulkokultaista rakkautta osakseen. Luojan kiitos romanttinen sivujuonne jätetään suosiolla kytemään taustalle, eikä siitä tehdä väkinäistä riippakiveä perinteisen kaavan mukaisesti.

Warlock on lähes saumattomasti ja muodokkaasti toteutettua kauhufantasiaa, joka ei tuhlaa aikaa perseilyyn. Maailmanlopun uhkaa harvempi aistinee elokuvaa katsoessaan, mutta yleinen karmivuuden tunne on jatkuvasti läsnä. Tehosteet ovat nykyäänkin meneviä ja trikkikuvat aina yhtä sympaattisia. Harmillista kyllä, tuotannolliset rajoitteet tulevat ensi kertaa vastaan juuri lopun koittaessa, sillä kömpelömpiä puitteita näkee lähinnä alakoulujen kevätjuhlien näyttämöillä. Kosmeettisista virheistäänkin huolimatta Warlock on turhan vähälle huomiolle jäänyt kulttiklassikko.