Paavo Ihalainen

Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014)

Ohjaaja:

• Alejandro G. Iñárritu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Ohjaaja Alejandro G. Iñárritu on halunnut kokeilla jotain erilaista. Uusi elokuva ei ole Babelin (2006) tai Amores Perrosin (2000) kaltainen erilaisten ihmiskohtaloiden risteämistä kuvaava episodielokuva. Sen sijaan nyt on tehty mennyttä paatostelua korostetusti kepeämpi elokuva. Vaikka kyseessä on identiteettikriisiä käsittelevä draama, elokuva ei suostu ottamaan tarinaansa erityisen vakavissaan. Birdman on tyylikokeilua hyvässä ja pahassa.

Keskeinen ajatus on seuraava: Valkokankaan supersankareiden esittäjät saattavat leimautua hahmokseen loppuelämäkseen. Christopher Reeve ei saanut koskaan karistettua Teräsmiehen viittaa yltään ja Adam West elää yhä 60‑luvun Lepakkomies-sarjansa varjossa. Mutta miltä tämä tuntuu näyttelijästä? Entä jos kamppailu pysyä relevanttina ja vanhan roolin karistaminen käy niin vaikeaksi, että sankarihahmon esittäjä alkaa itsekin luulla olevansa tuo värikäs seikkailija?

90‑luvulla Birdman-supersankaria kolmessa elokuvassa esittänyt Riggan Thomson (Michael Keaton) koettaa karistaa sulkapuvun yltään ohjaamalla teatterinäytelmän Raymond Carverin novellin What We Talk About When We Talk About Love pohjalta. Hän toki näyttelee myös itse pääosan. Kehnon vastanäyttelijän niskaan tippuu studiovalo, jonka Thomson uskoo itse aiheuttaneensa psyykkisillä voimillaan. Tilalle otetaan oikutteleva metodinäyttelijä Mike Shiner (Edward Norton), joka alkaa piiskata itsensä lisäksi myös Thomsonia huippusuoritukseen.

Tarinankerronta on jakautunut kahteen puolikkaaseen. Alkupuolella Thomson tuppaa jäämään taka-alalle kun vahvatahtoinen Shiner dominoi näytelmää (ja samalla koko elokuvaa). Thomson pyörii anteeksipyytelemässä huumeaddiktiosta toipuvalta tyttäreltään (Emma Stone) ja ex‑vaimoltaan (Amy Ryan). Päähenkilön oma identiteettikokemus peilaantuu muista hahmoista eri vääristysasteilla. Freudilaisittain intohimoinen ja määrätietoinen Shiner on kuin Thomsonin id, nöyristelevä avustaja Jake (Zack Galifianakis) ego, ja ylimielinen kriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan) superego.

Jälkimmäisellä puoliskolla muut hahmot häipyvät joko taustalle tai elokuvasta kokonaan, ja keskeiseksi konfliktiksi nousee Birdmanin ja taiteilija-Thomsonin kamppailu yhteisestä ruumiista. Toden ja houreen välimaasto alkaa hämärtyä. Tästä väännetään vitsejä, joista osa on melko oivaltavia. Esimerkiksi ääniraidalla jyskyttävä Antonio Sánchezin jazzrummutus muuttuu ei‑diegeettisestä diegeettiseksi, kun Sánchez itse yllättäen vilahtaa kadunkulmassa soittamassa.

Elokuvassa on muutakin erikoisuudentavoittelua, kuten sille luotu koko elokuvan mittainen yhden oton illuusio tai se, että elokuvan tarinassa alkaa hiljalleen ilmentyä yliluonnollisia voimia. Moinen kikkailu voi olla joillekin liikaa, vaikka se tuntuukin istuvan elokuvan henkeen. Suurempi ongelma on, että elokuva on epätasainen sekä toisinaan myös ennalta-arvattava. Välillä dialogi on mehukkaita sutkauksia täynnä, välillä vaisumpaa.

Näyttelijäkaarti on kauttaaltaan mainio ja erityisesti Norton tuntuu pitävän mulkeron metodinäyttelijän osassaan kunnolla hauskaa. Elokuva toimiikin parhaiten kun mies on läsnä. Michael Keaton pärjää pääosassa kelvollisesti, mutta hahmo kaipaisi vielä hieman lisää särmää, jotta hänestä voisi täysin välittää. Keaton näyttelijänä tuntuu itsekin jääneen jäykän Batman-puvun kahlitsemaksi, eikä osaa enää päästä aivan Beetlejuicen kaltaiseen revittelyn makuun.

Thomsonin hermoromahduksen alkuasteita koetaan jo alussa, kun vaikuttaa siltä, että paikalle kutsutut journalistit ovat kiinnostuneita vain Birdmanin mahdollisesta paluusta. Thomson suhtautuu myös kitkerästi nykypäivänä sarjakuvarooleista megataaloja tahkoaviin kollegoihinsa. Kenties elokuvan terävin pilkkaterä osoittaakin tapaan, jolla nostalgiannälässämme aina kaipaamme vain lisää samaa vanhaa. Iñárritu ansaitsee pisteitä siitä, että yrittää tehdä jotain uutta. Mutta ehkä hän yrittää silti hieman liian kovasti.