Tapani Maskula

Dodesukaden (Köyhän pikajuna, 1970)

Ohjaaja:

• Akira Kurosawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Akira Kurosawa

Vaikka japanilainen mestariohjaaja muistetaan lähinnä samuraifilmeistään, hän kuljetti niiden rinnalla myös nykypäivään sijoittuvaa, yhteiskunnallisesti valveutunutta teossarjaansa aina 1970‑luvulle asti. Köyhän pikajuna tarjoaa tästä vähälle huomiolle jääneestä suuntauksesta oivan esimerkin. Se oli myös Kurosawan ensimmäinen värielokuva ja kaupallinen floppi, jota aikalaiskriitikot rusikoivat niin perinpohjaisesti, että masentunut ohjaaja suunnitteli itsemurhaa.

Köyhän pikajunan juuret ovat italialaisessa neorealismissa tutkaillessaan miljoonakaupungin laitamilla kuhisevaa kurjaliston elämää. Ohjaajan mieltymys dokumentaariseen hahmotteluun purkautuu teoksessa pitkiin, toisiinsa vain löyhästi kytkeytyviin episodeihin. Selväpiirteistä juonta vailla olevan elokuvan tapahtumat sijoittuvat valtaisan kaatopaikan liepeille kyhättyyn hökkelikylään. Siellä asustaa Tokion varsinainen köyhälistö, tavalla tai toisella elintasokilpailusta järjestelmän pohjasakkaan pudonnut kansa.

Raitiovaunua matkiva kehitysvammainen pikkupoika, autonromussa kyyhöttävä kerjäläinen, rampa kirjuri, räyhäävät juopot, juoruilevat eukot ja monet muut systeemistä syrjään sysätyt hylkiöt muodostavat slummin kirjavan henkilögallerian. Lukuun ottamatta viattomassa fantasiassaan leikkivää poikaa, keneltäkään loukkuun jämähtäneeltä ei näytä liikenevän tarmoa asemansa kohentamiseen. Katsojan on vaikea sääliä näitä surkeuteensa alistuneita ja toisiaan riistäviä irtolaisia. Kokonaiskuva ärhentelevästä joukkiosta on murheellinen, vailla vähäisintäkään toivon pilkahdusta.

Kurosawa ei silti mässäile osattomien kohtaloilla, sillä useimmat heistä vielä hellivät salattuja unelmiaan vastapainoina tunkion ankeudelle. Muutenkaan Köyhän pikajuna ei lankea helppoon sosiaalipornoon vaan väittää kurjuudella olevan inhimillinen tarkoituksensa. Apaattisesta aloitekyvyttömyydestä on helppo saarnata, mutta olosuhteiden lannistamia, elämäänsä pettyneitä ryysyläisiä ei voi silti oikopäätä tuomita. Moralisointiin taipuvaa yleisöä Köyhän pikajuna tuskin vieläkään miellyttää ja filmistä huokuva solidaarisuuden puute pudottaa pohjan poliittisesti hovikelpoisilta tulkinnoilta. Ovatko siis autuaita vain ne yksinkertaiset, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta ja luottavat haaveisiinsa?