Tapani Maskula

Private Hell 36 (Rikollisen tuho, 1954)

Ohjaaja:

• Don Siegel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Siegel

Kun Warner Brothers ei 1940‑luvulla enää uusinut Ida Lupinon sopimusta, näyttelijätär perusti silloisen aviomiehensä Collier Youngin myötävaikutuksella oman tuotantoyhtiönsä, joka ristittiin nimellä Filmakers (siis vain yhdellä m‑kirjaimella!). Firma oli toiminnassa vuosina 1949 – 1955, jona aikana se valmisti yhdeksän mustavalkoista b‑filmiä. Filmakersin tärkein myyntivaltti oli tietysti Lupino itse, joka esitti pääosia lähes kaikissa yhtiön tuotteissa ja jopa ohjasi niistä puolet.

Rikollisen tuho oli Filmakersin toiseksi viimeinen elokuva, johon Collier Young laati käsikirjoituksen. Lupinon erottua Youngista ja avioiduttua näyttelijä Howard Duffin kanssa, hän paranteli skenaariota tarjotakseen tuoreelle puolisolleen alkuperäistä vankemman roolin. Tarinassa kaksi etsivää Cal (Steve Cochran) ja Jack (Duff) jäljittävät vanhaa ryöstösaalista, jonka merkattuja seteleitä ilmaantuu äkkiä päivänvaloon. Yhden niistä on kapakkalaulajatar Lilli Marlowe (Lupino) saanut tippinä tuntemattomalta asiakkaalta. Lilli suostuu auttamaan poliisia ja osoittaa laukkaradalla kyseisen miehen etsiville. Pakeneva miekkonen ajaa paniikissa autollaan rotkoon menettäen henkensä. Cal ja Jack löytävät romuttuneen kärryn vierestä täyden laukullisen varastettua rahaa, joista osan Cal sulloo taskuihinsa.

Don Siegel sai filmin ohjattavakseen kun alkoholiongelmissa painiskeleva Lupino ei kyennyt kireässä aikataulussa hanketta toteuttamaan. Autenttisilla tapahtumapaikoilla taltioitu Rikollisen tuho on malliesimerkki realistisesta, lähes reportaasityyliin tehdystä rikoselokuvasta. Taitavasti Siegel asettaa rinnakkain valokeilaan kaksi pariskuntaa, kovalla työllä ja ahkeruudella omaa vaatimatonta unelmaansa rakentavan avioparin Jackin ja Franceyn (Dorothy Malone), sekä kyyniseen Lillyyn ihastuvan, oikopolkua onneen kurkottavan Calin. Viimeksi mainittu houkuttelee rehellisen työparinsa rikoskumppanikseen kätkiessään pimittämänsä ryöstörahat asuntovaunuun.

Elokuvan paras ja ratkaiseva kohtaus näytellään Jackin ja Franceyn velaksi ostamassa esikaupunkitalossa. Lillyn ja Calin vieraillessa heidän luonaan katsojalle valkenee hyvin konkreettisesti miten erilaisia sosiaalisia arvomaailmoja nämä henkilöt edustavat. Jack kokee tulijat uhkaksi perheensä pikkuporvarilliselle idyllille ja ajaa humaltuneena sekä ärtyneenä vieraat tiehensä suojellakseen kotiaan pahan kosketukselta. Tämän jälkeen Cal tajuaa ajan kysymykseksi milloin Jack synnintunnoissaan ilmiantaa hänet, ja miettii miten pystyisi sen estämään.

Rikollisen tuho ei ole yhtä vankka mestariteos kuin Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956), mutta näiden filmien synkässä pessimismissä havaitsee runsaasti yhtäläisyyksiä. Siinä missä Invasion of the Body Snatchers on vertaus senaattori MacCarthyn lietsomasta, hallitsemattomasti leviävästä vainoharhasta, Rikollisen tuho dokumentoi alemmassa keskiluokassa tarttuvaa turmelusta tylyin vedoin. Pienipalkkaisille puurtajille alttius vilppiin käy voittamattomaksi kun toisten ansaitsemattomat rikkaudet häilyvät jatkuvasti silmissä. Siegel motivoi turhautumisen mainiosti laukkaradalla, jossa Jack, Cal ja Lilly seuraavat sivusta miten äveriäät vaurastuvat entistä äveriäämmiksi kahmiessaan kassaluukuilta moninkertaisia voittoja liiveihinsä.

Don Siegelin iskevä kerronta osuu maaliinsa niin tarkasti, että elokuvan viimeisessä otoksessa tuottajien täytyy hieman lieventää poliisien hairahduksen jyrkkyyttä moraalia kohentavalla voice-overilla. Yhtä kaikki, Rikollisen tuho on ohjaajansa monipolvisessa filmografiassa aliarvioitu sleeper, johon kannattaa tilaisuuden tullen ehdottomasti tutustua.