Paavo Ihalainen

10 Rillington Place (Rillingtonin kuristaja, 1971)

Ohjaaja:

• Richard Fleischer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Richard Fleischer

Hiljattain edesmennyt brittinäyttelijä Sir Richard Attenborough (1923–2014) tuntui tulleen muistetuksi lähinnä isoisäikäisistä rooleistaan, tai työstään kahden aiheeltaan mahdollisimman ilmiselvän elämäkertaelokuvan (Gandhi, 1982; Chaplin, 1992) ohjaajana. Parhaimmillaan joku saattoi muistaa, että Attenborough oli luottomies myös monissa tähtiä tulvivassa 60‑luvun seikkailuelokuvassa (esim. The Great Escape / Suuri pakoretki, 1963).

Kuitenkin Attenborough'n parhaat taidot luonnenäyttelijänä tuntuivat jäävän varjoon. Niistä erittäin hyvä esimerkki on hyytävä suoritus todellisena helvetin vuokraisäntänä elokuvassa 10 Rillington Place. Ludovic Kennedyn kirjaan perustuva dokudraama tavoittelee realismia ja vakuuttelee jo alkuteksteissään katsojalle dialogin olevan mahdollisuuksien mukaan suoraan virallisista lähteistä.

Blitzkriegin pimentämässä Lontoossa 1944 hiljaa puhuva ja vaivaantuneen oloinen talonomistaja ja sotilaspoliisi John Christie (Attenborough) saa asumukseensa naisvieraan. Christie tarjoaa hänelle teen lisäksi omatekoista vesipiippuaan keuhkoputkentulehdusta ja hermoja lievittämään. Miekkonen pitää väkisin kaasunaamaria naisen kasvoilla niin kauan, että tämä taintuu. Tämän jälkeen hikinen Christie vähentää vaatteitaan ja seuraavassa otoksessa kaivaakin jo pihalle hautakuoppaa. Kyseessä on siis intohimomurhaaja.

Viisi vuotta myöhemmin Christien taloon muuttaa Evasin kolmihenkinen perhe (John Hurt, Judy Geeson ja vauva). Kun katsoja tietää jo kättelyssä Christien häiriintyneisyyden, vaihtelee kiusallisesta tuskalliseen seurata tätä avuliaana isäntänä toivottamassa uusia vuokralaisiaan tervetulleeksi. Nuorelle äidille Christie on heti ehdottamassa sodanaikaisia lääkintämenetelmiä, mutta tilanne keskeytetään. Christie vetäytyy, mutta jää kärkkäänä tarkkailemaan vuokralaistensa tilannetta.

Evansit eivät ole kovinkaan onnellinen perhe. Hurtin esittämää Timothyä alkaa kyrsiä vauvansa pillitys, joten hän alkaa viettää yhä enemmän aikaa paikallisessa pubissa. Keittiöallasdraama antaa Christielle hyvän tilanteen ujuttautua hämähäkin lailla kiilaksi perheen elämään, lopputuloksena ajatus hetkestä kahden vaimon kanssa ja intohimojensa täyttämisestä. Hän onnistuu saamaan vahvoilla sanoilla heikkotahtoisen Timothy Evansin syyttämään tapahtuneesta itseään. Syyllisyys kalvaa isää, käyden lopulta sietämättömäksi. Brittiläinen oikeuslaitos saa lopulta selvittää sotkun sikäli kun osaa.

Ohjaaja Richard Fleischerin ruskeanharmaa lähestymistapa tapaukseen ei voisi juuri brittiläisempi olla. Työväenluokan elämä on kurjuutta aina pubivisiittien välillä. Vastaavasti teetä siemailevat kylmät ja harkitsevat pikkuporvarit näkevät nämä tavallisesti pelkkänä riesana, pahimmillaan vain ponnahduslautoina oman moraalittoman mielihyvänsä täyttämiseen. Lopulta nähdään, miten myös oikeuslaitos sorsii edellisiä ja myötäilee jälkimmäisiä. Vaikka kyseessä on elokuva sarjamurhaajasta, Fleischer ei joitakin kieroutuneita murhakohtia lukuun ottamatta pyri rakentamaan hyytävää jännitystä, vaan pikemminkin synkeää arkista uhkaa ja lohdutonta epäoikeudenmukaisuuden tuntemusta. Naisen asemassa Beryl Evans elää tosiaankin nyrkin ja uunin välissä.

Hiljaa puhuvan hahmonsa epämiellyttävyydestä taidetta tekevän Attenborough'n lisäksi John Hurtin roolisuoritus Timothy Evansina on vaikuttava. Tavallisen oloinen mies saattaa purskahtaa yllättäviin huutoraivareihin, sydäntä särkevään tuskanitkuun, hermostuneeseen selitykseen tai lähes katatoniseen mentaaliblokkiin. Elokuvan argumentin mukaan kenties tämä reagointi ympäröivään kauheuteen on kuitenkin tasapainoisempaa kuin Christien vähäeleinen ja laskelmoiva häikäilemättömyys.