Jari Mustonen

Mater amatísima (Mother Dearly Beloved, 1980)

Ohjaaja:

• José Antonio Salgot

elokuva arvostelu

"Äiti rakas."

Aina lapsi ei osaa sanoa yllä olevia äidin toivesanoja. José Antonio Salgotin järjestyksessään toisessa kokoillan elokuvassa sai pääroolin tuolloin urallaan nousua tehnyt Victoria Abril. Hän esittää esikoisensa synnyttävänä yksinhuoltajaäitinä. Tämän nuoren naisen elämältä putoaa pohja, kun poika varttuessaan paljastuu autistiseksi. Hänen alkaessa hoitaa lasta, tulee maailmasta ympärillä vieras ja omasta kodista vankila.

Salgotin tavattoman surumielinen ja vähäeleinen perhekuvaus lukeutuu siihen vakavamielisempään espanjalaiseen elokuvaan, jonka painopiste ei ole väkivallan raadollisuudessa, vaan ennemmin yhteiskunnan marginaalin reunamien taakse jäävässä arkitodellisuudessa. Kuvatessaan kaikkien verkostojen ulkopuolelle putoamista, tukeutuu Mater amatísima arvonihilismiin, silmien sulkemiseen ja kysymykseen elämän arvosta. Salgot itse syntyi Barcelonan pohjoispuolella 50‑luvun alussa, eli juuri silloin, kun Francisco Francon luotsaama Katalonian kaupungillistuminen alkoi. Yhdessä Bigas Lunan kanssa muotoiltu tarina huokuu suurkaupungin tyhjyyttä.

Samalla elokuva paljastaa madridilaissyntyisen Victoria Abrilin lahjakkuuden näyttelijänä, jos sitä koskaan edes on tarvinnut epäillä. Pienen asunnon huoneissa kuvattu surumielisyys syntyy Abrilin sisäänpäin kasvavasta tulkinnasta, ja hän onkin läsnä lähes joka kohtauksessa. Suuria kohokohtia ei ole. Silti tarina painaa katsojaansa syvemmän jäljen kuin moni samoihin aikoihin ensi-iltansa Espanjassa saanut kuvaus nuorisorikollisuudesta, joka oli suosittu tarinaelementti.

Salgotin ja Lunan kirjoittama tarina lähtee sekin toki liikkeelle syvältä äidinrakkauden ja hylkäämisen kohtalon leikistä. Näin tehdessään elokuva sivuaa ajatusta rakkauden kadottaneista syrjäytyneistä nuorisorikollisista, mutta tällä kertaa lapsen oletetun rakkauden lähteen, eli äidin perspektiivin kautta. Taustalla vaikuttavan painostavan musiikin loi Vangelis.

Teemoillaan Mater amatísima sivuaa (pääosin Italiassa) tehtailtuja "kyynelelokuvia", joissa suru katsojissa herätettiin lapsen emotionaalisen, usein kiireestä johtuvan hylkäämisen kautta (esim. Renato Cestièn tähdittämät L'ultima neve di primavera, 1973, ja L'albero dalle foglie rosa, 1976). Elokuvat esittivät, että rakkaus lapseen on kuin katkeava lanka, jonka päiden kerran katkettua, eivät vanhemmat voi enää koskaan solmia niitä yhteen.

Abrilin esittämän Claran tilanne toimii kuin kyynelelokuvien peilikuvana: aikaa hänellä on liiaksikin ja hän tietää lapsensa sairauden, kun taas italialaisten pellavapäiden kohdalla kohtalo iski yleensä salakavalasti. Alun alkaenkaan suurkaupungissa elävän yksinhuoltajan tilanteessa ei ole mitään romantisoitavaa. Arkielämän tukahduttava todellisuus on itsessään se veitsi, joka katkaisee äidin rakkauden joka säikeen. Ja vaikkei elokuvan symbolinen viimeinen kohtaus ole sinällään suurieleinen, mahdollistaa se samastumisen Claran ajatuksiin esittämällä armottoman vertauskuvan.

Kuten hyvin tiedetään, jatkui elokuvan tekijöistä Abrillin ja Lunan ura tunnetun loistokkaasti. Sen sijaan Salgotin saldoksi jäi enää ohjata vain muutama teos, joista maininnan arvoisin lienee vuonna 1989 valmistunut Estación central.