Jari Mustonen

Arrebato (Rapture, 1979)

Ohjaaja:

• Iván Zulueta

elokuva arvostelu

Ohjaus: Iván Zulueta

Elokuvakamera imee elämän ihmisestä. Iván Zuluetan kadonneeksi nimettyä kulttielokuvaa voisi luonnehtia tällaisella helpolla analyysilla. Madridin uusioliikkeen aallonharjalla syntynyt teos ei päästä katsojaansa kuitenkaan ihan näin vähällä. Arrebaton keskiössä vaikuttaa rankka kuvaus huumeiden käytöstä, joka toimii metaforana addiktiolle. Lähes dokumentaarinen tapa kuvata huumeiden nauttimista sisältää myös palasen todellisuutta, sillä niin ohjaaja itse kuin moni hänen tuttavansa kärsi riippuvuudesta.

Zuluetan onni olikin, että hän sai tilaisuuden tehdä merkittävimmän teoksensa aikana, jona espanjalaista mentaliteettia vavisutti vapautuminen pitkästä hillinnän aikakaudesta. Huumeet, seksi, alastomuus, porno ja sitä myötä hedonismi nousivat 80‑luvun taitteessa espanjalaiseen kulttuuriin katkeran suloisina merkkeinä diktatuurin loppumisesta toimien uuden aikakauden syntymisen kasvukipuina. Intohimoilla oli luonnollisesti myös hintansa, mistä alkaa Arrebaton kuvaama kierre.

Elokuvan päähenkilö José on kauhuelokuvien avulla pinnalle pyrkivä ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan tahdo löytää tilaa elämässään läpimurtonsa saavuttamiseksi. Eräänä päivänä hän saa postilähetyksenä filminauhan, kodinavaimen ja ääninauhan Pedrolta, jonka on nähnyt vain pari kertaa elämässään. Nauhalta José saa kuulla, kuinka intohimoisesti ympäristöään kuvannut Pedro huomasi jotakin outoa mentyään eräänä iltana nukkumaan ja kameran jäätyä kuvaamaan häntä. Filmillä näkyy punainen ruutu, ja sitten seuraavana yönä ruutuja on kaksi. Ruutujen määrän kasvaessa, kuihtuu Pedron elinvoima. Hän haluaa kuitenkin nähdä mitä tapahtuu, kun punainen täyttää koko filmin.

Tarinan edetessä illuusioiden ja todellisuuden välinen raja rikkoutuu myös katsojan puolella. Kamera alkaa toimia symbolina, joka yhdistää ohjaajan, elokuvan, elokuvan päähenkilöiden ja yleisön motiivit. Tarinan taustalla elävä tosielämään pohjaava kuvaus huumeiden käytöstä korostaa vielä teoksen metaforamaisuutta. Arrebatossa nähdään myös lukemattomia dokumentaarisia otoksia, usein psykedeelisesti rytmitettynä.

Rinnastus huumeisiin toimii, jo siksikin, että viime kädessä jokainen kuvattu otos tapahtuu vain ja ainoastaan katsojan pään sisällä. Kamera ei siksi kuvaa koskaan mitään todella fiktiivistä, vaan vain tarjoaa kokemuksia, joihin hiljalleen koukutamme itsemme. Pelottavintahan elokuvissa on, että ne herättävät tunteita, eli kehomme reagoi joidenkin metrien päässä esitettäviin kuviin kuin päihteisiin – joskus jopa euforialla. Zuluetan kamera tekeekin jotakin paljon enemmän kuin imee pois elämää. Se haluaa saada katsojan löytämään filmin kautta sijaiskokemuksia – eli irtoamaan todellisuudesta ja kokemaan visioita.

"Se on vain elokuvaa." Tämä klassinen mainoslause olisi sopinut erinomaisesti Arrebaton yhteyteen, koska teos pyrkii kumoamaan sen. Samaan aikaan ohjaajan ajatusleikissä kyse on toki myös "vain" elokuvasta. Kerrontaansa kohtalaisen jäntevästi rytmittävä Arrebato sisältää suvantovaiheensa, eikä valtavia kohokohtia ole juurikaan. Toisaalta koska huumeissa ja visuaalisessa teoksessa tavoitteena on mielen koukuttaminen, ja jos Arrebato siinä onnistuu, tulee katsojasta osa elokuvan prosessia. Sama pätee luonnollisesti kaikkeen muuhunkin taiteeseen.

On jopa hämmentävää kuinka suuri koneisto on luotu vain, jotta voidaan siirtää yhden ihmisen monimutkainen visuaalinen mielikuva toiseen mieleen. Toisaalta, kuten Zuluetan dokumentaariset väliotokset osoittavat, saattaa jo yhdessä tosielämän otoksessa, kuten huumepiikissä piillä arvaamattoman paljon voimaa. Ohjaaja itse menetti tulevat aktiivivuotensa heroiinikoukkuun, joten Arrebatoa voi katsoa myös riisuttuna kaikista muista merkityksistään omaelämäkerrallisena päihdetarinana.

Lopulta taiteen monet eri tasot kohtaavat Arrebaton tarkastelemassa maailmassa, jossa kamera saa yhä suuremman ja suuremman roolin elokuvan lähetessä loppuaan. Seuratessamme punaisten ruutujen lisääntymistä, emme tiedä mitä on tapahtumassa, olemme kuitenkin mentaalisessa riippuvuudessa. Kamera, jonka Zulueta joskus käynnisti, on näin alkanut kuvaamaan päähenkilönsä sijaan yleisön mieltä, kuin olisi vanginnut sen odottamaan seuraavaa annosta. Elämän kuihtumisen teema linkittyy teoksessa myös vampirismiin.