Tapani Maskula

Agony (Agonia, 1981)

Ohjaaja:

• Elem Klimov

elokuva arvostelu

Ohjaus: Elem Klimov

Itäisen naapurimaamme ohjaajat ovat aina filmeissään kyenneet eläytymään voimakkaasti maansa historiallisiin murroskausiin ja niissä vaikuttaneiden ihmisten ajatusmaailmoihin. Erityisesti tsaarien aikaista takapajuisuutta on kuvailtu vahvoin vedoin Sergei Eisensteinin päivistä lähtien. Yläluokan joutilas yltäkylläisyys ja köyhälistön pohjaton kurjuus, kiirastulillaan pelottelevat kirkonmiehet ja tavalliseen rahvaaseen juurtunut herranpelko edustavat sellaisia dramaattisia vastakohtia, joiden varaan on houkuttelevaa luoda sankaritaruja tai kärsimysnäytelmiä.

Uteliaisuutta kutkuttaviin todellisiin henkilöihin kuuluu ehdottomasti Grigori Rasputin, siperialaisen talonpojan kouluja käymätön jälkeläinen, synnin kautta pelastusta julistanut munkki, jonka suggestiivinen mahti kanssaihmisiin nosti hänet keisarilliseen hoviin saakka. Hallitsijaperheen lemmikkinä Rasputinista tuli pian poliittisten juonittelujen väline, jota liehittelyin ja mielistelyin yritettiin käyttää hyödyksi. Toisaalta hänen erityisasemansa koettiin usealla taholla äärimmäisen vaaralliseksi. Yhteiskunnallisilta uudistuksilta silmänsä sulkeneet patriootit näkivät irstaudessa rypevän Rasputinin sopivaksi syntipukiksi valtion kehnoon tilaan ja poliittiseen epävakauteen.

Elem Klimovin ohjaama Agonia vetää selvät yhtäläisyysmerkit Rasputinin hillittömyydelle ja vanhan Venäjän väistämättömälle kuolinkamppailulle. Julkean huijarisaarnaajan (Aleksei Petrenko) henkinen velttous ja heikon tsaarin (Anatoli Romashin) johtaman valtakunnan kaikkinainen rappio luonnehditaan osuvasti. Ensimmäinen maailmansota, sisäiset levottomuudet, ankarat kulkutaudit ja ravinnon puute tappavat ihmisiä kuin kärpäsiä. Samanaikaisesti kun ruumisvankkurit kuljettavat pinoittain arkkuja pois kaupungista, pankkiirit ja raharuhtinaat hierovat maakauppojaan puristaen viimeisetkin mehut kuilun partaalla horjuvasta konkurssipesästä. Rasputinin lailla juomingeissa ja orgioissa huvitteleva porvaristo ei huomaa aikansa umpeutumista, kaduilla tungeksivien massojen siirtymistä myötäilemään vinhasti kypsyvää vallankumousta.

Elokuvan hurmioitunut toteutus muistuttaa raivokasta reportaasia. Monella rintamalla etenevänä, arkistodokumentteja ja näyteltyjä kohtauksia taitavasti yhdistävänä pyörteenä se vyöryttää henkeäsalpaavan freskon erään aikakauden päättymisestä. Klimov käyttää rohkeasti visuaalisia kontrasteja hahmotellessaan Venäjää vuonna 1916 hatarasti koossa pitänyttä tyranniaa. Hivelevät asetelmat vaihtuvat varoittamatta verilöylyiksi, sävyrikkaat väritutkielmat rakeisiksi mustavalkokatkelmiksi tai naturalistiset maisematuokiot hätkähdyttäviksi symboleiksi. Ja kaiken yllä myllertävät Rasputinin demoniset näyt ja pidäkkeettömät painajaiset.

Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II kohoaa Rasputinin rinnalle Agonian toiseksi keskushenkilöksi. Ohjaaja jättää hänet etäiseksi, historian hämärään katoavaksi, sivistyneeksi, mutta kalvakkaan alistuneeksi isähahmoksi. Elem Klimovin tarkoituksena on antaa pätevä yleiskuva siitä moraalisesta rappiosta ja sosiaalisesta välinpitämättömyydestä, jotka mahdollistivat Rasputinin kaltaisen populistin nousun valtarakenteen huipulle. Vielä kymmenen vuotta Klimovin kuoleman jälkeen Agonia on valitettavasti hänen ajankohtaisin, suoraan nykyhetkeä puhutteleva testamenttinsa.