Mies Mikkonen

The Fountainhead (Pilvenpiirtäjä, 1949)

Ohjaaja:

• King Vidor

elokuva arvostelu

Ohjaus: King Vidor

King Vidorin ohjaama Pilvenpiirtäjä (The Fountainhead) on Josef von Sternbergin Intohimojen keisarinnan (The Scarlet Empress, 1934) ohella riemustuttavan kaheleimpia tuotoksia, jotka tippuivat Kultaisen Hollywoodin kimmeltävältä liukuhihnalta. Käsikirjoituksesta vastasi omaan romaaniinsa pohjaten kiistanalainen kirjailija-filosofi Ayn Rand, joka kehitti oman objektivismiksi kutsumansa ajattelusuunnan, joka korostaa rationaalista oman edun tavoittelua (jota Rand suorasukaisesti kutsui termeillä "itsekkyys" ja "egoismi"), ateismia, minimaalista valtiovaltaa ja säädöksistä vapaata kapitalismia.

Neuvosto-Venäjältä nuorena Yhdysvaltoihin muuttanut Rand levitti aivoituksiaan ensin romaaneiden muodossa, kuuluisimpana 1957 ilmestynyt järkäle Atlas Shrugged, joka kertoo scifimäisen tarinan keksijä John Galtista, kuka houkuttelee maailman johtavat teollisuuden, tieteen ja taiteen ihmiset "lakkoon" – he hylkäävät yhteiskunnan, joka tietysti alkaa murentua poikkeusyksilöittensä uupumisen vuoksi.

Lopulta Rand vilkutti hyvästit kaunokirjallisuudelle, ja otti tehtäväkseen tasaiseen tahtiin takoa tekstejä koskien filosofiaa ja taloutta, kuten esseekokoelmansa nimeltään The Virtue of Selfishness (jonka mehevimmät kohdat on tosin kirjoittanut Randin silloinen oppipoika Nathaniel Branden). Kuten aiemmat arvokkaita suulihaksiaan individualismin rattoisan sanoman pauhaamiseen käyttäneet ajattelijat Friedrich Nietzsche ja Max Stirner, myös Randin julistavan saarnaamisen alta on havaittavissa merkkejä syvästä henkilökohtaisesta epävarmuudesta ja katkeruudestta.

Varsinkin Atlas Shruggedin irti päästämisen jälkeen yhä enemmän kulttia muistuttavassa objektivismin liikkeessä jäsenten individualismin suurimmaksi mahdolliseksi osoitukseksi muodostui olla kaikesta samaa mieltä kuin Rand.

Jopa Suomessa Rand ajatuksineen aiheuttaa nykypäivänäkin aika ajoin haloota. Randin nimi nousi esiin muun muassa vuonna 2012 Ylen MOT-ohjelman Björn Wahlroosin ajattelun alkuperiä tutkivassa, pelottelujournalismia muistuttavassa reportaasissa. Eräs toinen esimerkki on Voima-lehden kirjoitus, jonka muutoin kelvollinen teksti oltiin pilattu toimituksen lisäämällä irvailevalla otsikolla ja karikatyyripiirroksella (yksi harmillinen sulka infantiilin vasemmistolaisuuden hattuun, jälleen kerran).

Randin romaani The Fountainhead, joka kertoo yli‑ihmismäisen idealisoidusta Howard Roark ‑nimisestä individualistisesta arkkitehdista, oli vuonna 1943 ilmestyessään hänen ensimmäinen menestyksensä. Randin esikuvana Roarkille oli Frank Lloyd Wright. Wright väheksyi kirjaa ensin ("Ei kukaan arkkitehti voi olla punahiuksinen!"), mutta alkoi julkaisun jälkeisen suosion myötä olla sille enemmän sympaattinen. The Fountainheadille oli selvää tilausta sovitukseksi muihinkin medioihin. Romaanista ilmestyi jopa sarjakuvaversio ennen Warner Brosin tuottamaa elokuvaa. Rand teki monia parannuksia naputtelemaansa elokuvakäsikirjoitukseen verrattuna romaanin juoneen. Lopulta pääosaan päätyi Randin suosikkinäyttelijä Gary Cooper ja ohjaajaksi kirjailijan ystäväpiiriin kuulunut Vidor.

Elokuvassa Roark (Cooper), periaatteissaan tinkimätön moderni arkkitehti pyrkii saamaan visionsa toteutetuksi – oli ympäröivä yhteiskunta siitä sitten mitä mieltä tahansa! Päävihollisenaan sankarillamme on harmaata massa-ideologiaa joka lausahduksellaan suoltava intellektuelli Ellsworth Toohey (Robert Douglas) sekä vuoroin vihamiehenä ja liittolaisena toimiva lehtikeisari Gail Wynand (Raymond Massey). Roarkin sieluntoveri Dominique Francon (Patricia Neal) pitää rakastettuaan tuhoon tuomittuna keskinkertaisuutta ihannoivassa maailmassa, mutta taipumaton arkkitehti ei suostu hievahtamaankaan valitsemaltaan tieltä.

Peter Keating (Kent Smith) on Roarkin opiskeluaikojen toveri, arkkitehtina absoluuttinen omaperäisyyttä vailla oleva keskinkertaisuus – jolle tietysti ympäröivä maailma on suonut vain suosiota ja menestystä. Keating haluaa voittaa toimeksiannon julkiseen köyhille tarkoitettuun rakennushankkeeseen, mutta tietää, ettei omaa kykyjä siihen. Roark suostuu suunnittelemaan projektin hänen puolestaan, antaen Keatingille kaiken kunnian ja luvatun rahallisen palkkion, kunhan hän vain vannoo, ettei Roarkin visionäärisiä rakennussuunnitelmia muuteta millään lailla. Hankkeen toteuttajat rikkovat lupauksensa, joka johtaa siihen, että Roark räjäyttää dynamiitilla rakennukset taivaan tuuliin... ja antautuu ylpeänä poliisille.

Oikeudenkäynnissä syyttäjä julistaa, että ratkaistavana Roarken kohtalon ohella on "aikakautemme suurin kysymys" – yksilö vastaan kollektiivi. Voiko ihminen elää vain itselleen, vai onko suuremman hyvän palveleminen hänen olemassaolonsa maailmassa oikeuttava tekijä?

Tuntuu että toisin kuin Randin muiden tarinoiden sankareille, esimerkkinä Atlas Shruggedin Hank Reardenin kaltainen rahaa ahnehtiva pohatta, arkkitehti Roarkille on helppo hurrata. Hänelle kahiseva on toisarvoinen asia ja työn tekeminen omilla ehdoillaan ainoa todellinen palkinto. Taiteilijoiden yhteiskunnallinen rooli on juuri olla vailla minkäänlaista sosiaalista vastuuntuntoa luomuksissaan. Kuten esiaikojen edeltäjänsä, shamaanit, he ovat loppujen lopuksi heimosta vieraantuneita olentoja; seikka, joka suo heille ulkopuolisen näkökulman mahdollistamia visionäärisiä lahjoja, jotka ovat hyödyksi myös tavanomaisemmalle populaatiolle.

Roolitus on hulppean herkullinen. Cooper on periaatteessa aivan liian vanha osaansa, mutta hänen jäykän kivikasvomainen ylpeä olemuksensa on upea. Loistava on myös rikollisen paljon unholaan sittemmin hiipunut Raymond Massey. The Fountainhead ‑faneille ilmiselvä suositus jatkokatsomiseksi on hänen roolinsa Cabal-suvun yli‑ihmismäisinä tiedemiehinä maanmainiossa filosofisesti paasaavassa scifi-eeppoksessa Tulevia aikoja (Things to Come, 1936). Neal naispääosassa ei myöskään ole lainkaan pöllömpi. Erityisesti hänen hahmonsa esittelevä, hysteerisen yliampuva kohtaus on mieleenpainuva. Lavastus, musiikki ja filmnoiria muistuttava kuvaus onnistuvat tyylikkyydessään olemaan erittäin nautittavia.

The Fountainheadin katsomiskokemus ei voi olla täysin epämiellyttävä, jos tuntee sydämessään lainkaan viehtymistä ihmisen yksilöllisyyden ylistämiseen – tämä ei tarkoita, että olisi välttämättä samaa mieltä Randin omien laissez-faire kapitalististen näkemysten kanssa. Randin, kuten esimerkiksi myös Adam Smithin, kirjoituksissa on erikoista kuinka helposti ottamalla tiettyjä yksittäisiä sanontoja sieltä täältä irti kontekstista ne saa kuulostamaan lähes anti-kapitalistisilta (ainakin sosialismin libertaarisemman perinteen mukaisesti).

Huvittavaa on myös kuinka fanaattisen anti-kommunistin ja HUAC-istunnoissa ystävällisenä todistajana olleen Randin übermensch-hahmojen olemus The Fountainhead ‑filmatisoinnissa muistuttaa McCarthy-aikakauden Red Scare ‑elokuvien kuvausta tunteiltaan kylmistä, robottimaisen älyllisesti puhuvista punikeista.

The Fountainhead on ilkikurisen marxilais-filosofi Slavoj Žižekin mielestä paras amerikkalainen elokuva, jonka hän on koskaan nähnyt. Randin maailmankuva onkin jonkinlaista outoa päälaellaan käännettyä marxilaisuutta, jossa maailma nähdään jakautuneena kahteen leiriin – rakentaviin tuottajiin ja heidän saavutuksiaan hyväksikäyttäviin loisiin. Rand ja Marx vain antavat nämä roolit eri väestöryhmille.

Jo Randin ensimmäisestä kirjasta, Neuvosto-Venäjälle sijoittuvasta romaanista We the Living tehtiin melko tuoreeltaan elokuva – tuotantomaana Mussolinin fasistinen Italia! Kaksiosainen Noi vivi ja Addio Kira! (molemmat 1942) ehti olla teattereissa tosin vain pari viikkoa ennen kuin viranomaiset haistoivat individualismin kumouksellista käryä ja kielsivät filmatisoinnin sen sisältämästä anti-kommunistisesta sanomasta huolimatta.

The Fountainhead pysyi vuosikymmenestä toiseen tuoreimpana Rand-filmatisointina, kunnes 2011 ilmestyi ensimmäinen osa kirjailijan pääteokseen perustuvasta elokuvallisesta trilogiasta. Kaoottisen tekoprosessin synnyttämä lopputulos Kun maailma järkkyi (Atlas Shrugged) on aneeminen, kanadalaista tv‑elokuvaa muistuttava tuotos, joka saa Randin kömpelön, ylipitkän, mutta edes jokseenkin nautittavan romaanin kerronnan tuntumaan vaikuttavalta. Kaikki paperilla myyttiseksi luodut henkilöt latistuvat hyvin masentavasti, erityisesti übermenschien mensch John Galt. Jatko-osissa näyttelijäkaarti koki totaalisen vaihdoksen, vaikka hahmot pysyivätkin samoina.

On mielenkiintoista kuinka jyrkästi The Fountainhead tuntuu eroavan näkemyksiltään ohjaaja Vidorin aiemman vuosikymmenen filmistä Jokapäiväinen leipämme (Our Daily Bread, 1934). Tarinassa laman lannistama pariskunta perii heitteillä olevan maatilan ja päättää muuttaa sen Israelin kibbutsien kaltaiseksi sosialistiseksi kollektiiviksi ("Gee! Let's have a sort of co‑operative society!"), johon muutkin kovien kohtaloiden kaltoin kohtelemat kulkurit voivat saapua. Yhteisöllisyyttä ylistetään uskonnollisin sävyin liikuttavalla, mutta samalla tahattoman huvittavalla paatoksellisuudella – ja yksilön uhrautumista suuremman hyvän puolesta ihannoidaan.

Näistä kahdesta elokuvasta saisikin varsin mehevän, filosofisen kolikon molemmat puolet näyttävän tuplanäytöksen.