Mikko Koivisto

The Tale of Iya (2013)

Ohjaaja:

• Tetsuichirō Tsuta

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tetsuichirō Tsuta

Seikkailullisten samuraielokuvien ja periodidraamojen käydessä yhä harvinaisemmiksi, eeppiset tarinat ovat liki kadonneet japanilaisesta elokuvasta. Suuret rahat liikkuvat nykyään sarjakuva-, animaatio ja televisiosarjasovituksissa, joita myydään pop‑tähtien nimillä. Toki myös omaperäisiä elokuvia tehdään yhä, mutta niiden rahoitus on entistä vaikeampaa, mittasuhteet pienenemään päin ja kuvausformaatti valitettavan usein halvimman laatuluokan digitaalinen video.

Masentavien olosuhteiden keskeltä ilmaantui viime vuoden lopulla jotain täysin odottamatonta: huikeissa vuoristomaisemissa 35‑millimetriselle filmille kuvattu The Tale of Iya. Nuoren Tetsuichirō Tsutan 169‑minuuttinen elokuva on kiehtovinta mitä japanilaisessa elokuvassa on nähty vähään aikaan.

Henkeäsalpaavan kauniisiin Iyan vuoristomaisemiin sijoittuva tarina seuraa vanhaa miestä (Min Tanaka), joka pelastaa autonromusta löytämänsä tyttövauvan. Kaksikko elää pienessä talossa luonnon keskellä ilman sähköä ja muita ylellisyyksiä. Tytön (Rina Takeda) varttuessa tämä aloittaa koulun läheisessä pikkukylässä, jonne rakennetaan tunnelia alueella käynnistetyn teollistumisprojektin johdosta. Hanke on houkutellut paikalle myös ulkomaalaisen aktivistiryhmän, joka vaatii jättämään luonnon rauhaan.

The Tale of Iyan asetelma on lievässä vanhanaikaisuudessaan todella miellyttävää vaihtelua nykyelokuvaan. Ihmisen ja luonnon suhdetta kuvataan kauniisti ja kunnioittaen. Ohjaaja Tsuta ammentaa paitsi omasta kaipuustaan menneisyyteen, myös menneiden vuosikymmenten mestareiden töistä. Vuorille sijoittuva klassinen The Ballad of Narayama tulee välittömästi mieleen sekä kabuki-vaikutteisena vuoden 1958 versiona että Shohei Imamuran realistisena 1980‑luvun sovituksena. Tsuta löytää oman tyylinsä jostakin niiden väliltä. Vuoriston haastava elämä silotellaan hienovaraisella fantasialla – maagisella realismilla, kuten The Japan Timesin kriitikko Mark Schilling kiteytti elokuvan ytimen osuvasti. Pienet taianomaiset hetket tekevät tarinasta sen edetessä yhä henkistyneemmän kokemuksen.

Enemmän kuvien kuin puheen voimin etenevä The Tale of Iya onnistuu erityisen hyvin tapahtumapaikkojen sitomisessa osaksi tarinaa. Vuoristomaisemat näyttävät upealta filmille kuvattuina ja luonnonvaloa aktiivisesti hyödyntäen. Vuodenaikojen vaihtuminen vaikuttaa alati niiden ehdoilla elävien ihmisten elämään. Purojen, jokien ja eläinten täyttämät metsät tarjoavat ruoan, suojan ja pakopaikan mutta myös haasteen selviytymiselle.

The Tale of Iya on lajissaan melko harvinainen sijoittuen kokonaisuudessaan nykyhetkeen. Kyse on Iyan vuoristossa varttuneelle ohjaajalle tärkeästä asiasta. Hänelle elokuvan vanhus sekä Iyan koskematon luonto ovat luonnonmukaisen elämän viimeinen jäänne. Todellisuudessa kumpaakaan ei ole enää jäljellä. Kotiseudulleen palannut ohjaaja ei löytänyt hakemaansa, vaan siirsi odotuksensa ja unelmansa valkokankaalle.

Tsuta ei kuitenkaan uppoudu sokeasti omaan fantasiaansa, vaan tuo kameran aika ajoin vuoren juurella sijaitsevaan pieneen kylään, jonka asukkaat toivottavat tervetulleeksi modernisaation sekä sen luomat uudet työpaikat. Rakennusprojektien edessä seisovat idealistiset ulkomaalaiset aktivistit eivät kykene pysäyttämään vääjäämätöntä kehitystä, joka tulee tuhoamaan jotain arvokasta mutta myös synnyttämään uusia mahdollisuuksia.

Upea elokuva ei juuri kompuroi pitkällä matkallaan muuten kuin hieman kankeasti ohjattujen ulkomaalaisten näyttelijöiden parissa, sekä viimeisen neljänneksen aikana. Loppua kohden näkymä siirretään pariksikymmeneksi minuutiksi Tokion ankeaan betoniviidakkoon. Osuus on temaattisesti perusteltu, mutta ei toimi elokuvallisesti niin hyvin kuin sitä edeltänyt runsas kaksituntinen. Viimeinen näytös on kuitenkin jälleen vahva ja lopettaa elokuvan ajatuksia herättävästi.

The Tale of Iya erottuu vahvasti edukseen sekä näkemyksettömien valtavirtaelokuvien että rajoitettuun skaalaan tyytyvien indie-tuotantojen seasta. Neljänä eri vuodenaikana kuvattu elokuva henkii pienieleistä eeppisyyttä ja omaa aidosti arvokasta sanottavaa. On myös ilo nähdä viime vuosina heikkojen genre-elokuvien suossa tarponut Rina Takeda vihdoin näin hyvässä elokuvassa. Takeda on roolissaan luonnollisempi kuin koskaan ennen.