Paavo Ihalainen

Godzilla (2014)

Ohjaaja:

• Gareth Edwards

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gareth Edwards

Nykytekniikalla on yhä hankaluuksia luoda luontevasti jättiläishirviöitä valkokankaalle. Tietokoneella voi toki renderöidä mörköjä suomu kerrallaan, mutta miten ilmaista niiden massiivista kokoa uskottavalla tavalla? Uusi Godzilla on kenties mennyt liiankin pitkälle, sillä radioaktiivisen hirmuliskon tuorein inkarnaatio on ollut joidenkin japanilaisfanien makuun liian tukeva.

Tukkiparruniskalla varustettu Plösözilla kenties peilaa vain elokuvansa ihmispääosan esittäjän muodonmuutosta, sillä Kick‑Assistä tuttu Aaron Taylor-Johnson on bodannut itsestään Channing Tatum ‑kloonin. Läskipään oloista äijää nähdään elokuvassa turhankin paljon sen oikean tähden kustannuksella. Halpana motiivina Taylor-Johnsonin esittämä luutnantti yrittää päästä kotiin San Fransiscoon vaimonsa (Elizabeth Olsen) ja iljettävän isosilmäipanansa luokse, ennen kuin jättiläishirviöt jyräävät koko kaupungin alleen.

Ohjaaja Gareth Edwards on arvellut, että on jälleen aika palauttaa ison G:n sankarillisuus ja asema Hirviöiden kuninkaana. Siispä elokuvan pahiksina nähdään pari jättikokoista ydinvoimalatorakkaa, jotka etsivät toisiaan lisääntymispuuhia varten. Jos olet koskaan halunnut nähdä kerrostalon kokoisen ötökän käyttävän ydinkärkeä keinosiemennysdildona, tämä on sinun elokuvasi.

Trailereissa elokuvaa on pyritty myymään katastrofielokuvana ja sehän tämä pohjimmiltaan onkin. Kokonaisia kaupunkeja jyrätään maan tasalle, joko suoraan tai epäsuorasti hirviöiden mellastuksen myötä. Nykyblockbustereille tyypillisen häiritsevästi miljoonat ihmisuhrit unohdetaan miltei saman tien, eikä ketään tunnu huolettavan miljardien ja miljardien omaisuustuhot. Eikä tämä varmasti jytinää etsivää katsojaakaan vaivaisikaan, jollei elokuva olisi muutenkin niin sentimentaalinen ja esittelisi jokaisen tuhokohtauksen äärellä söpöjä lapsia ja koiria, joiden henkirievut ovat vaarassa. Ja hups, nämä traagiset uhrit sitten ilmeisesti kuolivat kun jättimäinen tsunami nielaisi koko kaupungin.

Vanhoja kaiju-perinteitä kunnioittava lopun suuri hirviöflaidis on oivallinen finaali ja sen vuoksi olisi jo antamassa paljon anteeksi. Mutta johdattelu siihen on pääasiassa melko puuduttavaa menoa. Käsikirjoitus vilisee puhkikäytettyjä kliseitä ja pahvisten henkilöhahmojen motiivit ovat täysin yhdentekeviä. Näyttelijäkunnasta parhaiten selviää Ken Watanabe arvovaltaisena tutkijana, jonka idea antaa armeijan väistyä tieltä ja odottaa Godzillan hoitelevan pahishirviöt on täysin mielisairas. Mitään syytä luottaa miljoonia vuosia vanhaan dinosaurukseen ei ole ja hirviöt hakeutuvat luonnollisesti mielellään laajojen asutuskeskusten keskelle hengailemaan. Sivullisten uhrien määrää ei edes yritetä minimoida. Ehkä hahmojakaan ei kiinnosta muu kuin se, miten isolta ja hienolta kesäblockbusterin saa näyttämään.

Siitähän tässä on kyse, kyvystä näyttää mahdollisimman vakavaa pokkanaamaa yhä hölmömmäksi ja hölmömmäksi käyvän juonen kanssa. Edwardsin lähestymistapa jättihirviöelokuvaan on pohjimmiltaan juuri oikea. Olisi vain hauska jos hän jakelisi karkkipussistaan herkkuja hieman tiuhempaan tahtiin. Nyt Godzillan olemassaolosta joudutaan muistuttamaan esittelemällä kuvassa ympäristön muotoja ja vaikkapa arkkitehtuuria, jotka näyttävät Godzillan ruumiinosilta. Kun itse liskoa nähdään, elokuva toimii selvästi paremmin, mutta tätä iloa saadaan kokea harmillisen vähän.