Tapani Maskula

Serial Mom (Sarjamurhaajamutsi, 1994)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Waters

Kivuttuaan Baltimoren hämäristä nyrkkipajoista Hollywoodin pilvenpiirtäjiin härskihuumorin ylittämätön poppamies John Waters luopui filmiensä mehevimmistä hajuista. Ei häntä takin kääntäjäksi voi moittia, maailma vain äityi äkkiä niin hulluksi, että Watersin kaihtamattomat kakkakaskut lakkasivat loukkaamasta yleistä hyvää makua. Siitä huolimatta Waters säilytti pelisilmänsä arkipäivän perversioille. Television jätteisiin tottuneesta katsojasta ne vain näyttävät tänään täysin normaaleilta käytöstavoilta.

Esimerkiksi äitimyytin väkivaltaistuminen oli 90‑luvun woman powerin olennainen sivutuote. Perheensä tyytyväisyyden tieltä esteet kaihtamatta raivaava sarjamurhaajamamma ei tyyppinä ole yhtään sen hävyttömämpi kuin Villin joen (The River Wild, 1994) koskenlaskuissa miehet päihittävä Meryl Streep tai The Long Kiss Goodnightin (1996) agentteja munille potkiva Geena Davis. Näissä filmeissä kodin reviirin puolustaminen luiskahtaa nynnyn isän käsistä tomeran äidin harteille. Watersin komediassa kiltin hammaslääkärin (Sam Waterston) herttainen hymyvaimo (Kathleen Turner) tarttuu herkästi leikkuuveitseen jos joku uskaltaa loukata hänen perheenjäsentensä hellävaraisia tunteita.

Sarjamurhaajamutsi todistelee, että instituutioita pönkittäessään perheenemännän perimmäiset arvot ja salatut toimintamallit ovat hyökkäävämpiä kuin hänen kauhufilmejä ahmivan poikansa mieltymykset. Elokuvan irvailut piirakantuoksuisten esikaupunkien rakenteellisen piiloväkivallan kustannuksella osuvat maaliinsa. Tosin ne eivät enää herätä hilpeää pahennusta samalla tavoin kuin Baltimoren keskiluokan löyhkäävillä joutomailla majaillen sortinsakin siivottomuus. Parissakymmenessä vuodessa vastakulttuurista kehkeytyi ohjaajan ällistykseksi salonkikelpoista viihdettä.

Watersin pilat latistuvat siisteissä ja meikatuissa vakiokaavoissa, koska ohjaaja ei pysty enää kaivautumaan syvemmälle kukkahattuisen idyllin kääntöpuolelle. Watersille valmiiksi lokeroidut idolit sopivat kuin hilut kinttuihin. Pöhöttynyttä Kathleen Turneria katsoessa muistuu haikeana mieleen miten ylivoimaisesti edesmennyt transutähti Divine pärjäsi vastaavissa rooleissa pelkällä räävillä olemuksellaan.