Tapani Maskula

The Long Night (Pitkä yö, 1947)

Ohjaaja:

• Anatole Litvak

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anatole Litvak

Eurooppalaisten menestyselokuvien englanninkielisillä uudelleen filmatisoinneilla on pitkät perinteet Hollywoodissa. Vain harvoin ne yltävät alkuperäisten teosten tasolle johtuen makutottumusten ja tuotannollisten olosuhteiden erilaisuuksista. Vuosikymmenten saatossa monta tarinaa on pilattu tekijöiden viitsimättä muokata käsikirjoitusta riittävän perinpohjaisesti amerikkalaiseen ympäristöön ja mentaliteettiin sopivaksi. Esimerkiksi 1930‑luvun ranskalaisen film noirin joutsenlaulu Varjojen yö houkutteli tarttumaan aiheeseen pintapuolisesti toisen maailmansodan jälkeisessä Hollywoodissa, jossa kyseinen tyylisuuntaus oli noussut muoti-ilmiöksi.

Varjojen yön päähenkilö on hiekkapuhaltaja Francois (Jean Gabin), joka sattumalta tapaa tehtaalle eksyneen kukkaistytön Francoisen (Jacueline Laurent) ja rakastuu tämän viattomaan puhtauteen. Eräänä iltana hän seuraa tyttöä varietee-teatteriin ja huomaa rakastettunsa poistuvan kapakassa esiintyvän ikääntyneen taikurin Valentinin (Jules Berry) käsipuolessa. Samalla hän kuulee taikurin entiseltä heilalta Claralta (Arletty), että Valentin pyydystää pauloihinsa kokemattomia tyttöjä vietelläkseen heidät lipevillä valheillaan.

Elokuvan asetelma vaikuttaa lyhyesti referoituna hymyilyttävän naiivilta, mutta Carnén visuaalisesti tyylitietoinen toteutus on mestarin käsialaa. Varjojen yö käynnistyy murhalla – Francois ampuu asunnossaan Valentinin, joka kierii alas kolkon kerrostalon rappusia. Poliisi ryhtyy piirittämään taloa kun Francois kieltäytyy antautumasta ja linnoittautuu huoneeseensa. Filmin juoni keritään auki takautumina, joissa vähitellen käy ilmi niljakkaan Valentinen mistään piittaamaton moraalittomuus. Kaiken kauniin turmeleva elostelija kiusaa ja nöyryyttää yksinkertaista tehdastyöläistä, nauttien myrkyllisen palturinsa kylvämästä tuskasta. Hänen liukkaan luikurinsa rinnalla Francoisin tuppisuinen puhumattomuus ja patoutuva viha heijastavat filmin synkkää, kohti tulimyrskyä ajautuvan kansakunnan alistuneisuutta. Runollinen symbolismi, ankara realismi, tuhoon tuomittu tulevaisuus ja arvoitukselliset kohtalot leimaavat elokuvan sisältöä.

Pitkä yö noudattaa aluksi Varjojen yön skenaariota lähes sanasta sanaan ja kuvasta kuvaan. Joe (Henry Fonda) on hiekkapuhaltaja, Jo Ann (Barabra Bel Geddes) kukkatarhan myyjätär ja takautumarakenne säilytetään entisellään. Ennakkosensuurin ja veteraanijärjestöjen painostuksesta Litvakin täytyi kuitenkin luopua filmin uskottavuuden kannalta tärkeistä tukipilareista. Kiertääkseen kiperän pulman ohjaaja ryhtyy selittelemään parhain päin teemojen taustakytkentöjä, mutta melodramaattinen silottelu onnellisine loppuratkaisuineen pudottaa pohjan koko kertomukselta. Sodasta palannut Joe on kiltti, itsesääliin taipuva mietiskelijä, joka ei luota rakastettunsa vakuutteluun koskemattomuudestaan. Miksi? Taikuri Maximilian (Vincent Price) on toki kaunopuheinen huijari, mutta sivistyksellään ylvästelevän keikarin tappaminen tuntuu katsojasta hieman ylikorostuneelta reaktiolta. Maximilianin hylkäämän, miehiä sänkyynsä saalistavan Charlenen (Ann Dvorak) osuus laiminlyödään täysin, ja hyväsydämisen lutkan tärkeä rooli Joelle sankarittaren siveyden korvaajana mitätöidään jenkkiversiossa viitteelliseksi sivuhenkilöksi – epäilemättä surullisenkuuluisan Hays Officen koodiston pakottamana.

Varsinkin amerikkalaisen film noirin juuria tutkiville näiden kahden elokuvan vertaileminen on kiinnostavaa ja historiaa avartavaa puuhaa. Ehkä vielä antoisamman näkökulman film noirin kehitykseen tarjoavat Jean Renoirin ohjaama Ihmispeto (La bête humaine, 1938) ja Fritz Langin mukaelma Ihmispeto (Human Desire, 1954), kummatkin kun perustuvat Émile Zolan klassikkoromaaniin.