Tapani Maskula

The Plainsman (Lännen sankarit, 1936)

Ohjaaja:

• Cecil B. DeMille

elokuva arvostelu

Ohjaus: Cecil B. DeMille

Amerikan sisällissodan tauottua armeijasta kotiutui satoja tuhansia joutilaita miehiä, joille täytyi löytää mielekästä työtä ja vaurastumisen mahdollisuus. "Lähde länteen", neuvoi presidentti, luvaten omistusoikeuden ensimmäisten pioneerien valitsemille, valtaamille ja rekisteröimille maatiloille. Kirjava joukko uudisraivaajia ja kullanhuuhtojia noudatti hänen kehotustaan perustaen kilvan perheitä rauhattomille rajaseuduille. Sitten Lincolnin salamurhattiin ja poliittista sekasortoa hyödyntäneet Washingtonin kavalat asetehtailijat ryhtyivät hämärämiesten välittäminä myymään tehokkaita makasiinikiväärejä läntisiä metsästysalueitaan suojeleville intiaaneille. Idästä rynnistävän sivilisaation ja luonnonlakeja noudattavien alkuperäisheimojen kahnauksista syttyi väistämättä verisiä intiaanisotia.

Lännen sankarit on mahtipontinen epookkiwestern, joka fiktion keinoin kuvittaa laveasti valkoisen miehen uljasta historiaa. Asepalveluksesta siviiliin siirtyneet legendaariset pyssymiehet Wild Bill Hickok (Gary Cooper) ja Buffalo Bill Cody (James Ellison) totuttelevat muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksiin. Viimeksi mainittu aikoo vaimoineen asettua hotellin omistajaksi varuskuntakaupunkiin. Hän suostuu silti epäröimättä kenraali Custerin pyyntöön lähteä avustuspartion oppaaksi cheyenne-heimon hallitsemille apajille, jonne ratsuväkiosasto on jäänyt sotajalalle viilettävien villien saartamaksi. Wild Bill puolestaan hakkailee ohimennen karskia Calamity Janea (Jean Arthur) jäljittäessään valkoista luopiota John Lattimeria (Charles Bickford), joka kauppaa kiväärejä verenhimoiselle Keltaisen Käden heimolle. Kummankin Billin velvollisuutena on taistella presidentti Lincolnin julistamien humaanien aatteiden puolesta.

Suurisuuntainen spektaakkeli ei paljon piittaa totuudesta eikä realismista ihannoidessaan tarunhohtoisia henkilöitään ja irvaillessaan kiusallisen hölmöjä punanahkoja. 1930‑luvun tyyliin kuuluu myös turvautuminen joukkokohtauksissa taustaprojisointiin aina kuin se suinkin on mahdollista. Filmi siis ilmentää sekä asenteiltaan että tekniikaltaan kovin vanhanaikaista kuosia, mutta varsinkin Cooperin ristiriitaisen jäyhässä karismassa on traagista hohtoa vielä tallella. Hän luo Hickokista ujon, lapsille lepertävän, naisia arastavan ja kirkasotsaisen hahmon, joka silmää räpäyttämättä niittaa tantereelle konnia sekä intiaaneja.

Cecil DeMillen perinteinen kerrontataito punoo isänmaallisen paatoksen ja konservatiivisen melodraaman ainekset saumattomasti westernin pakollisiin teemoihin. Ilman uhrautuvia idolejaan amerikkalainen demokratia ei olisi lujittanut vartioasemiaan lännen syrjäisillä, mutta hedelmällisillä viljelysmailla. Eeppisessä kokonaisuudessa tunteisiin vetoavat suvannot ja vauhdikkaat toimintajaksot tukevat hyvin toisiaan. St. Louisin eloisat kaupunkinäkymät tai Little Big Hornin taisteluun ryhmittyvien intiaanijoukkojen hyökkäykset on lavastettu sellaisella vaivalla ja pikkutarkkuudella, johon vain Hollywoodin studiokauden elokuvat isoilla budjeteillaan pystyivät.