Tapani Maskula

Hurricane Streets (Hurricane, 1997)

Ohjaaja:

• Morgan J. Freeman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Morgan J. Freeman

Suomeen saakka rantautuneita Sundancen festivaalien palkintoelokuvia ei haluaisi haukkua, muttei niitä myöskään kehtaa kehua. Periaatteessa on hienoa, että arkisille amerikkalaisille pikkufilmeille löytyy hulinaviihteen vastapainoksi edes yksi epäkaupallinen foorumi, jonka kautta itsenäiset yrittäjät voivat ponnistaa omia voimavarojaan laajempiin levityskanaviin. Käytännössä Sundanceen kuitenkin kelpuutetaan aivan liian kilttejä ja särmittömiä, kenenkään mielenrauhaa häiritsemättömiä teoksia. Varsin usein niissä tungetaan eurooppalaista estetiikkaa väkisin television perhesarjoista kopioituun ilmaisuun. Tulokset voivat olla sangen takkuisia kuten vuoden 1997 voittaja Hurricane Streets todistaa.

Sen ohjaaja Morgan J. Freeman teki aikaisemmin lyhytfilmejä opiskellessaan Pariisissa ja tutustui tulevaan vakiotähteensä Brendan Sexton III:een toimessaan Todd Solondzin apulaisohjaajana tragikomediassa Tervetuloa nukketaloon (Welcome to the Dollhouse, 1995). Pitkässä debyyttiteoksessaan hän koettaa kuvailla New Yorkin laitakaduilla hengailevan poikaporukan ajautumista myymälävarkauksista väkivaltaisempien rikosten pariin. Päähenkilöksi nousee 15‑vuotias katupoika Marcus (Brendan Sexton III), joka ihastuu ankaran isänsä talutusnuorassa rimpuilevaan tyttöön Melenaan (Isidra Vega) ja tämän havahduttamana irtautuu viime hetkellä jengin tuhoon tuomitusta vaikutuspiiristä.

Elokuvan aiheessa tai miljöössä ei ole mitään vikaa, kummatkin peilaavat mainiosti suurkaupungin kiihkeää sykettä. Ohjaajan laatima ohut käsikirjoitus ja ranskalaista impressionismia fiinisti matkiva kerronta vain poukkoilevat täysin vailla osoitetta. Samoin nuoret näyttelijät ovat enimmäkseen lupaavia löytöjä, mutta heidän raikkautensa haaskataan hunningolle kun roolihahmot jätetään kasvottomiksi karikatyyreiksi. Ikihippi L.M. Kit Carson varastaakin vaivattomasti koko uneliaan umpikujan nuokkumalla aidosti baaritiskin äärellä. Jos ohjaaja ei näistä raameista saa irti rehevämpää realismia, hänen varovaisuutensa sopii luontevammin Hollywoodin liukuhihnoille kuin Sundancen independent-karkeloihin. Silti Freeman ei ole myöhemminkään pystynyt terästämään uraansa vaan tasapainoillut pienimuotoisten sormiharjoitelmien ja tasapaksujen televisiotuotantojen parissa.