Paavo Ihalainen

Gravity (2013)

Ohjaaja:

• Alfonso Cuarón

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Juonellisesti Gravityssä ei ole paljon jauhettavaa: kaksi astronauttia ryntäilee pitkin avaruutta, yrittäen päästä takaisin maahan heidän sukkulansa tuhouduttua avaruusmyrskyssä. Eikä elokuvan hahmoissa ole juuri syvyyttä, ainoastaan muutama melko tavanomainen taustatrauma, jolla heille kerätään sympatianmuruja. Mutta ei sillä ole väliä. Usein viihdyttävistä Hollywoodin blockbuster-elokuvista käytetään termiä aivot narikkaan. Meksikolainen Alfonso Cuarón tekee uudella elokuvallaan tästä narikkaviihteestä taidetta.

Gravity on ennen kaikkea elämys, intensiivinen vuoristorata-ajelu, joka tuntuu vatsassa asti. Avaruusmatka ei turhia hidastele eikä hilliinny, vaan pyrkii pitämään katsojansa penkin reunalla. Juonellisesti voi syyttää elokuvan sortuvan pariin melko halpahintaiseen ratkaisuun tätä tavoitellessaan, mutta on silti myönnettävä että harvoin uutta blockbuster-elokuvaa katsoessa on yhtä hauskaa ja jännittävää.

Gravity on minimalismia ja maksimalismia yhtä aikaa: minimalismia sikäli, että päähahmoja on kaksi ja sivuhenkilöitä siihen lisäksi viisi. Elokuvassa on huomattavan vähän dialogia. Maksimalismista on kyse sikäli, että elokuva on lähes puhdasta teknistä toteuttamista. Painottomuuden ilmiöt tyhjiössä, huipputekniset avaruuslaitteet ja muu on luotu saumattomasti niin, ettei katsoja voi olla täysin varma, mistä viherkankaan edessä kuvattu materiaali loppuu ja tietokonegrafiikka alkaa. Avaruus tuntuu 3D‑efektin ansiosta äärettömältä ja samaan aikaan klaustrofobiselta. Se on kuin päättymätön meri, jonka syvyyksiin vajoaa helposti, jos jokin voima tölväisee painotonta väärään suuntaan. Vaikka elokuva pyrkii maanläheisyyteen, se antaa silti viihteen vuoksi palttua tieteelliselle oikeaoppisuudelle. Elokuvassa esimerkiksi kaikki eri maiden avaruusasemat kiertävät maata samalla kiertoradalla vain parin sadan kilometrin päässä toisistaan.

Oikeastaan enemmän kuin tietyt hölmöydet juonessa ja hahmonkehityksessä, elokuvassa häiritsee liian täydellinen Hollywood-estetiikka. Voisi uskoa, että astronautti saattaisi olla hieman hikinen, jos hän on nipin napin onnistunut selviytymään varmalta kuolemalta avaruusasemalle. Kun Sandra Bullock ottaa avaruuspuvun päältään, hän on täydessä pytingissä ilman, että edes yksittäisestä silmäripsestä olisi maskara tipahtanut. Kun kerran muuten ympäristöjen arkisuuteen ja kuluneisuuteen ollaan nähty vaivaa, olisi samaa toivonut henkilöhahmoiltakin. Märkä läiskä kainalon kohdalla siellä tai täällä olisi auttanut immersiota huomattavasti.

Myös sisällöllisesti Gravityn sanoma jää laihaksi. Opetuksena on, ettei omia murheitaan kannata lähteä pakoon, koska paljon pahemmat ongelmat saattavat iskeä päälle. Myös omista menetyksistään saa mielenvahvuutta ja uskoa itseensä ja sen sellaista. Lopulta varsin optimistinen elokuva kuvaa maapallon kirkkaana taivaankappaleena. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat kasvihuonekaasupilvet eivät sitä peitä ja estä suoraa näköyhteyttä maankamaralle. Erikielisille ihmisille on mahdotonta kertoa huoliaan, mutta ilon välittäminen onnistuu kyllä. Kun ihminen on saatu avaruuteen, voidaan vaikeatkin asiat lopulta selvittää. Tosin se saattaa vaatia uhrauksia.

Mutta kuten sanottu, elokuva on hyvin hauska kokemus. Siitä pisteet.