Paavo Ihalainen

Upstream Color (2013)

Ohjaaja:

• Shane Carruth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shane Carruth

Vaikka Shane Carruthin (Primer, 2004) elokuvat jakavat suvereenisti mielipiteitä, ei liene kiistäminen että tuo kanadalainen käsikirjoittaja-ohjaaja on varsin omaperäinen tekijä. Miehen uutukainen on huumeiden ja parasiittien aiheuttaman paranoian sumentama tarina identiteettien hämärtymisestä ja sitä kautta syttyvästä rakkaudesta. Toki kyseessä on myös ajoittain todella kuumottava elokuva, joka ikävä kyllä mössöytyy jonkin verran matkan varrella.

Tällä kertaa juonen selventämiseen ei tarvita kynää, paperia tai useita katselukertoja, vaikka kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Ensiksi esitellään outoa bisnestä tekevä botanisti lapsiapureineen. Tiedemies noukkii orkideakasvien juurista matoja ja sekoittaa niistä sinistä huumetta. Tätä ainetta juomaan sujauttamalla voi kokonaan häivyttää uhrinsa oman tahdon ja kietoa kenet vain sormensa ympärille.

Tämän aineen uhriksi joutuu ensin mainostoimiston graafinen suunnittelija Kris (Amy Seimetz), joka menettää baareissa hengaavalle tyrmäystippamiehelle koko omaisuutensa ja asuntonsa. Jälkensä kelmi häivyttää hämäävällä suunnitelmalla, jossa Kris joutuu kirjoittamaan erilaisia papereita, jotka perustuvat Henry David Thoreaun romaaniin Elämää metsässä. Romaanin ideahan on korostaa yksilön individualismia ja omaa tahtoa yksinkertaisen elämän avulla.

Kris alkaa irtautua omilleen leikkaamalla ihon alleen sijoitetun madon keittiöveitsellä irti. Kaikista parasiiteistaan hän ei kuitenkaan pääse eroon, ennen kuin omituinen sikafarmari (Andrew Sensenig) kutsuu madot ja hypnoosissa olevan emäntänsä luokseen infraäänin, ja siirtää Krisin dna:ta sisältävät lierot erääseen porsaaseen. Hämmentynyt ja kauhuissaan oleva Kris herää pian kaiken menettäneenä. Lopulta hän törmää samankaltaisen kohtalon kokeneeseen Jeffiin (Carruth).

Elokuva lähtee huimalla vaihteella käyntiin. Osuvan epämääräisesti ja kiivaasti leikattu alkujakso hämmentää, kiehtoo ja upottaa katsojan keskelle tapahtumia. Harmi kyllä Krisin hyväksikäytön jälkeen juonen vauhti alkaa hyytyä. Kris ja Jeff murjottavat menneisyydestään ja alkavat haparoiden luottaa toisiinsa. Varmasti post-traumaattinen romanssi olisi jännittävä elokuvan aihe, mutta hahmot jäävät niin etäisiksi, ettei heidän suhteensa syveneminen jaksa isommin kiinnostaa. Paljon mielenkiintoisempi on sikatarhan maajussi epämääräisine suunnitelmineen, jota esitetään sopivan säästeliäästi. Hänen mysteerinsä, samoin kuin Krisin selvitykset siitä, mitä hänelle on tapahtunut, jäävät elokuvassa pahasti taka-alalle.

Lopulta kyseessä on paljon lupaavia aineksia sisältävä elokuva, jossa on paikoin tiukkaa audiovisuaalista otetta, mutta lopulta useammin pitkäpiimäistä surumielistä indie-romanssia tavanomaisine uima-allas ‑metaforineen. Sisällön limittäminen Thoreaun teksteihin ei ole läheskään niin nerokas idea, kuin tekijät vaikuttavat luulevan. Carruth ei oikein saa sovitettua keskenään elokuvansa sanomaa ja sen omaperäisiä ideoita. Sopiva painotus on hukassa.