Paavo Ihalainen

The Act of Killing (He tappoivat öisin, 2012)

Ohjaaja:

• Joshua Oppenheimer
• Anonyymi
• Christine Cynn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joshua Oppenheimer, Anonyymi, Christine Cynn

Eräs vuoden kohutumpia elokuvia on harvinaisen suoraviivainen katsaus ihmisen pahuuteen. Siinä Indonesian verisiin kommunistivainoihin syyllistyneet kuolemanpartiolaiset muistelevat avoimesti, jopa rehennellen tekemiään julmuuksia. Ylpeydellä he kutsuvat itseään gangstereiksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä synkistely, vaan katsaus aivan tavallisen kaltaisiin ihmisiin. Elokuva hylkää heidän potentiaalisen psykopaattiutensa. Sen sijaan näiden hampuusien kanssa nauretaan, pukeudutaan naisiksi, keilataan ja syötetään söpöjä ankanpoikasia. Täten heistä omaksi järkytyksekseen saattaa alkaa jopa hieman pitää, olipa heidän historiassaan millaisia raakuuksia hyvänsä. The Act Of Killing on tehnyt vaikutuksen jopa Werner Herzogin sekä Errol Morrisin kaltaisiin dokumenttikonkareihin. Molemmat ovat tukeneet elokuvan ilmestymistä sen verran, että heidät on tituleerattu vastaaviksi tuottajiksi.

Elokuva seuraa kourallista Indonesiassa yhä järjestystä ylläpitävän MPR‑liikkeen vanhoja aktiiveja. Ohjaaja Joshua Oppenheimer on saanut houkuteltua heidät tekemään oman, fiktiivisen propagandaelokuvan menneisyyden tapahtumista. Tämä mahdollistaa MPR:n gangstereille monien sen aikaisten raakuuksien uudelleen esittämisen. Osa kohtauksista lavastetaan fiktiiviseksi elokuvaksi elokuvan sisällä, osa luodaan uudelleen oikeilla tapahtumapaikoilla. Kaikki haastatellut korostavat etteivät koe tunnontuskia, vaikka kivikasvoisessa julkisivussa alkaa pikku hiljaa näkyä halkeamia.

Keskeisin hahmo on pahamaineinen kommunistien tehosurmaaja Anwar Congo. Laittomia elokuvanäytöksiä järjestänyt pikkurikollinen nousi pikku hiljaa suorastaan legendaariseksi murhamieheksi kun presidentti Suharton valtaan nousu nosti hänet virkatehtäviin 60‑luvulla. Yhä hän on monille sankari. Nykyään leppoisan oloinen isoisä rakastaa lapsenlapsiaan, keilausta, eläimiä, itsensä peilistä katselua ja videoiltoja – etenkin jos on itse elokuvien pääosassa.

Vaikka vasta toisen täyspitkän dokumenttinsa valmistaneen Oppenheimerin elokuvan aihe on kiehtova ja tärkeä, on ohjaus usein jokseenkin löysää. Rakenteessa on paikallaan poljentaa, hitautta ja samojen asioiden hokemista. Elokuvalle ei ole ilmoitettu käsikirjoittajia, joka on eräs tapa korostaa, että se etenee haastateltaviensa ehdoilla. Osin syynä voi toki olla, että tekijät pelkäävät tulevansa Indonesian johdon syyttämiksi asioiden vääristelystä, tai mikä pahempaa, yleisön tunnetilojen ohjailusta kommunistisympatiaan. Rautaisen ikeen alla olevassa maassa ei lähihistoriaan perustuvia dokumentteja ole aivan turvallista tehdä, mistä kertoo osaltaan myös se, että useimmat tekemisessä avustaneet indonesialaiset ovat halunneet jättää nimensä pois elokuvan lopputeksteistä.

Osaltaan dokumentti kuvaa myös elokuvan voimaa välineenä, jonka avulla rankkaakin todellisuutta voi käsitellä eri tavoin. Ylpeät, jopa huvittuneet gangsterit kertovat ottaneensa vaikuttimia murhakeinoihinsa amerikkalaisista rikos‑ ja lännenelokuvista. Samalla heidän itse kuvaamansa elokuva on tökerö ja groteski sekoilu, jossa vaihtelee hämmentäviä musiikkijaksoja sekä makaabereja fantasiakohtauksia. Esimerkiksi irti leikatulle, yhä elävälle ja vaikeroivalle päälle syötetään tämän ruumiista revittyjä sisäelimiä, myös kivekset. Elokuvan näyttelijätkin vaihtavat osia pitkin ja poikin. Mutta se, että gangsterit pääsevät esittämään uhria, on kenties ensimmäinen tapaus, jossa he ovat itse asettaneet itsensä teurastamiensa ihmisten asemaan ja siksi avain päästää ulos syvälle haudattu empatia.

Tämän elokuvan omasta voimasta puolestaan kertoo se, että teoksen menestyksen myötä ollaan Indonesiassakin vihdoinkin alettu uskaltaa puhua menneisyyden painolastista. Syylliset tuskin joutuvat koskaan teoistaan tuomiolle, mutta ehkä heidän on mahdollista kasvattaa itselleen omatunto.