Esa Meisalmi

Curse of Chucky (2013)

Ohjaaja:

• Don Mancini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Mancini

On kulunut kaksikymmentäviisi vuotta siitä kun sarjamurhaaja Charles Lee Ray (Brad Dourif) manasi itsensä lasten keskuudessa suositun Good Guy ‑nuken sisuksiin. Siitä lähtien "Chucky" on yrittänyt murtaa kirouksensa tai kasvaa jälleen aikuiseksi. Askeleita kohti itsemääräämisoikeutta on otettu useampien teurastettujen sijaisperheiden verran. Mitenkään erityisen kivaksi kaveriksi häntä ei selvästikään voi luonnehtia, vaikka huomiota kaipaavien lasten murheita mieluusti kuunteleekin.

Curse of Chucky antaa olettaa, että Chucky on poikkeuksellisesti mielissään potkuhousuiseen kokovartalokortonkiin jumiutumisestaan. Hahmon isä Don Mancini lienee kokenut ahaa-elämyksen huomatessaan, että Chuckyn etu muihin keittiöveitsisankareihin ilmenee mahdollisuutena tarkkailla tulevia uhreja näkyvillä ollessaankin. Pelkoa paljastumisesta ei ole, koska aikuisten silmissä nuket eivät voi elää, saati liikkua ilman avustusta. Lasten juttutuokiotkin uuden leikkikaverin kanssa kuitataan vilkkaan mielikuvituksen tuotteeksi.

Varsinaisia jännitteitä ei tarvitse enää kehitellä, sillä peruskuvion ymmärtävää katsojaa pitää varpaillaan jo tieto siitä, että rääväsuinen riiviö voi iskeä aina kun kärsivällisyyteen perustuva modus operandi ja ympäristöstä löytyvät välineet antavat siihen tilaisuuden. Tiukoissa paikoissa elottomaksi tekeytyvän viikarin ei kannata yrittää kanniskella moottorisahaa mukanaan. Ensimmäisen selkeän elonmerkin antavaa irvistystä säästellään yleensä pitkään, sillä se on elokuvasarjan jokaisen osan kiistattomin kohokohta. Ilkeämielinen Chucky herää henkiin vain ja ainoastaan Dourifin äänen kautta.

Ikävä kyllä tavallista välkymmän murhamiehen taktinen luovuus ei ole siirtynyt tappotapoihin. Ainoastaan alkupuolen ruokailukohtauksesta välittyy jonkinlainen ideanhiven, kun saamme arvuutella kenen lautaselle rotanmyrkkyä on ripoteltu. Ajallaan manan maille saateltavan perheen yhteinen illanviettohetki kuvastaa mitä tuleman pitää. Puuduttavaa jahkailua riittää siinä määrin, että polttava närästyksen tunne rinnassa muuttuu hiljalleen kuristavaksi sydäriksi. Paikallaan istuminen alkaa käydä työstä.

Mitään mielenkiintoista ei tapahdu jatkossakaan, jollei vaatimatonta pesukonedraamaa sellaiseksi laske. Alkuperäistrilogian juurille palaavan Curse of Chuckyn suurin ongelma on yksinkertaisesti se, että tämä kaikki on viimeisiä juonenkäänteitä myöten tehty aikanaan huomattavasti paremmin ja hauskemmin. Kun uudistumiskyvyttömät dementikot lähtevät tekemään eräänlaista nostalgisoivaa hmv‑remakea "vielä kerran poijjaat" ‑mallin mukaisesti, niin katetri pettää väistämättä. Kehut ansaitsee oikeastaan vain tehosteosasto, joka luottaa edelleen pääasiassa käsityöhön.