Tapani Maskula

C'eravamo tanto amati (Mehän rakastimme toisiamme niin paljon, 1974)

Ohjaaja:

• Ettore Scola

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ettore Scola

Italialaisen ohjaajaveteraanin menestysfilmeihin kuuluva teos yrittää luoda yleissilmäyksen saapasmaan kulttuuripoliittiseen kehityksen toisesta maailmansodasta 1970‑luvulle. Se on kertomus partisaanien riveissä taistelleesta kolmesta toverista ja heidän sijoittumisestaan yhteiskuntaan.

Mehän rakastimme toisiamme niin paljon heijastelee valmistumisajankohtansa ajatusmalleja. Päähenkilöiden erilaisten luonteiden välityksellä Scola tarkastelee aatteellisen vasemmiston hajoamista yhteistyökyvyttömiksi ryhmittymiksi. Opportunismi on nakertanut ideologista puhtautta. Ohjaajan mukaan vuosikymmenten kolhuista tyydyttävimmin selviytyi Antonion (Nino Manfredi) edustama perinteinen työväenluokka, joka kokemistaan takaiskuista huolimatta ei menettänyt kansansuosiotaan.

Intellektuellit ovat sen sijaan jääneet teorioittensa vangeiksi ja takertuvat epäoleellisuuksiin. Esimerkiksi tietokilpailussa elokuvakriitikko Nicola (Stefano Satta Flores) väittää aivan oikein Polkupyörävarkaassa (1949) näyttelevän pojan itkevän, koska Vittorio de Sica työnsi hänen taskuunsa palavia tupakantumppeja. Silti vastaus ei selitä filmissä esitettyä syytä itkulle. Alkujaan köyhä asianajaja Gianni (Vittorio Gassman) on puolestaan kivunnut ylempään virkailijakaartiin suostumalla keinottelijan vävypojaksi. Partisaaniaikojen vakaumuksellisuus on jokaisen kolmen kohdalla vesittynyt turhautuneisuudeksi.

Miellyttävintä Scolan ohjauksessa on kautta elokuvan leppoisana säilyvä, tasapuolisesti kaikkia filmin henkilöitä ymmärtävä ironia. He yrittivät kukin muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin heidät, Scola toteaa. Toinen varsin pikantti oivallus on sitoa filmin tarinat italialaisen elokuvan historiaan tunteisiin vetoavasta de Sican neorealismista Antonionin porvarilliseen viileyteen. Lopputulos on vahvaa symboliikkaa pursuava tragikomedia, joka maistuu parhaimmillaan mehevältä elämänkirjolta.

Scolan jäsentely ei vain saa materiaalista irti kovinkaan mukaansa tempaavaa kokonaisuutta limittäessään mustavalkoisia värillisiin jaksoihin. Filmin juoni joko jauhaa paikoillaan tai loikkaa äkkiarvaamatta aikakaudesta toiseen. Kun ohjaaja vielä antaa henkilöiden toistuvasti tulkita intiimejä ajatuksiaan monologeina kameralle, elokuvan dramatiikka kadottaa paikoin punaisen lankansa. Vaihtelevista tempoistaan huolimatta Scolan ohjaus sisältää myös haikeaa kaunosieluisuutta hymyillessään kyynelten lävitse toteutumattomille haaveille ja niitä korvaaville arkisille kompromisseille.