Tapani Maskula

Cry of the City (1948)

Ohjaaja:

• Robert Siodmak

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert Siodmak

Selatessa 1940‑luvun elokuvalehtiä havaitsee hämmästyneenä miten korkealle Robert Siodmak tuolloin noteerattiin jännitysfilmien ohjaajana. Hän nautti lajityypin mestarina arvostetumpaa asemaa kuin Alfred Hitchcock konsanaan. Selitykseksi tietysti riittää, että Siodmakin mestariteokset – Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Tuli ja tuhka (Christmas Holiday, 1944), Jos ajatukset voisivat tappaa (The Strange Affair of Uncle Harry, 1945), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945), Tappajat (The Killers, 1946) – syntyivät lyhyen ajan puitteissa katkeamattomana ketjuna. Ne kaikki menestyivät hyvin kaupallisesti ja saivat kiittävät arvostelut eturivin kriitikoilta.

Tänään tarkasteltuina useimmat ohjaajan silloisista teoksista vaikuttavat hieman rapistuneilta. Myös Henry Edward Helsethin romaaniin perustuva Cry of the City alkaa tunkkaisesti. Poliisin ampunut rikollinen Martin (Richard Conte) on kiidätetty luotien repimänä henkihieverissä lasarettiin. Kirurgien paikkaamana hän ihme kyllä toipuu ja kykenee vastaanottamaan vieraita. Erityisesti hänen vuoteensa vieressä viivähtäneen salaperäisen kaunottaren henkilöllisyys kiinnostaa juttua tutkivaa lapsuudenystävää, lahjomattomaksi etsiväksi päätynyttä Candellaa (Victor Mature). Martin pitää kuitenkin suunsa supussa, eikä suostu ottamaan niskoilleen kieron lakimiehen tyrkyttämää syyllisyyttä korukauppiaiden ryöstömurhista. Sähkötuolia odottava Martin passitetaan tervehtymään teloitusta varten ränsistyneeseen vankisairaalaan, josta hän onnistuu livahtamaan kaupungille.

Loikattuaan neljän seinän sisältä New Yorkin ihmisiä kuhiseville öisille kaduille elokuva ryhdistäytyy ja siihen tulee intensiivistä imua. Haavoittunut, vaivoin eteenpäin nilkuttava Martin huomaa olevansa vapaudessa täysin yksin, perheensä hylkäämänä ja kostonhimoisten poliisien riistana. Tukipylväät hänen ympärillään yksi toisensa jälkeen sortuvat, viimeisenä pikkuveli Tony, jonka ihailu muuttuu inhoksi Martinin komennettua pojan varastamaan äitinsä säästämät rahat.

Sateen piiskaamine katuineen, välkkyvine neonvaloineen, liikenteen meluineen ja hälytysajoneuvojen ujelluksineen Cry of the City on kunnolla käynnistyttyään loistava esimerkki urbaanin elämänsykkeen synkältä kääntöpuolelta. Siodmak hyödyntää taitavasti New Yorkin ghettomaisemia lähes dokumentaarisissa kohtauksissa italialaiskortteleissa tai hämärissä pikkukapakoissa. Historioitsija Colin McArthur toteaa osuvasti kirjassaan Underworld USA (1972) ohjaajan parhaille teoksille ominaisista piirteistä:

"Pimeys, julmuus, pakkomielle, petos, ja kuolema ovat Siodmakin filmien tuntomerkkejä. On sopivaa, että Christmas Holidayn musiikkiteemana on "Always" ja Cry of the Cityn sävelmänä kuullaan "Never". Ne ovat Siodmakin maailman emotionaaliset vastapoolit."

Ja tosiaan: Martin pettää jokaisen hänelle sympatiaa osoittaneen henkilön, myös viattoman rakastettunsa luottamuksen, eikä vainukoiran kiihkolla entistä kaveriaan jahtaava Candella tyydy vähempään kuin laukausten sanelemaan ratkaisuun. Martin kuolee kirkon ulkopuolelle likaiseen katuojaan kuin piesty koira ja Candella pitää tekoaan moraalisena opetuksena nuorelle Tonylle. Tuskin tähän tarvitsee lisätä, että elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa.