Tapani Maskula

Heaven's Prisoners (Taivaan vangit, 1996)

Ohjaaja:

• Phil Joanou

elokuva arvostelu

Ohjaus: Phil Joanou

Hollywoodin keski-ikäisistä ohjaajista Phil Joanou on tyypillinen filmikoulun kasvatti, jonka varhaisteokset Kello kolme kolahtaa (Three O'Clock High, 1987), U2: Rattle and Hum (1988) ja Koston hetki (State of Grace, 1990) nousevat keskivertoviihteen yläpuolelle. Sen sijaan 1990‑luvulla hän oli useimpien mielestä eksyksissä sotkeuduttuaan isojen budjettien kompromisseihin. Viimeinen analyysi (Final Analysis, 1992) ja Taivaan vangit ovat silti minusta mainettaan parempia jännäreitä. Vaikka Joanou niissä palvoo muodikasta efektiivisyyttä, hän myös ottaa ilmeisiä riskejä turruttamatta katsojia visuaalisilla vyörytyksillä.

Ohjaajan perinnetietoisuus on aikaisemminkin pelastanut hänet vuotavien käsikirjoitusten loukuista, mutta Taivaan vangeissa tyyli täydentää aihetta paremmin kuin Viimeisessä analyysissä. Skenaario ei ole järin uskollinen filmin pohjaksi ostetulle James Lee Burken romaanille vaan hortoilee kummallisille sivuraiteille. Burke on arvostettu ja tuottelias kirjailija, mutta amerikkalainen elokuvateollisuus karsastaa hänen tarinoitaan koska se ei koe niitä tarpeeksi kaupallisiksi.

Burken suosituin sankarihahmo on syvän etelän poliisimies Dave Robichaeux, kahdessakymmenessä romaanissa sinnittelevä alkoholisti, joka suorittaa New Orleansin ympäristössä omia tutkimuksiaan muiden villaisella painamista rikoksista. Myöhemmin Burken teoksiin on tarttunut vain ranskalaisohjaaja Bertrand Tavernier filmissään In the Electric Mist (2009), jossa Robichaeuxin roolin tulkitsee Tommy Lee Jones. Joanou polkaisee hämärän jutun ylikierroksille raapiessaan salailuista esille uinuvien neuroosien ketjureaktioita. Elokuvassa kiinnostavat enemmän ristiriitojensa riivaamien päähenkilöiden taustamotiivit kuin heidän tekonsa.

Taivaan vangeissa Dave (Alec Baldwin) pyörittää vaimonsa (Kelly Lynch) kera pientä kalastusvenesatamaa New Orleansin suistossa. Erään kerran hän osuu paikalle kun laittomia maahanmuuttajia kuljettava lentokone syöksyy mereen ja onnistuu pelastamaan hylystä espanjaa puhuvan pikkutytön. Pariskunta omii löytölapsen nimiinsä ilmoittamatta asiasta viranomaisille. Miestä ympäröivät perhekulissit alkavat kuitenkin vähitellen horjua viinan ja huumerikollisten uhatessa suistaa hänet takaisin katuojaan. Lopulta poliisin täytyy haihduttaa kyltymätön janonsa ja palata väkivallan poluille kostaakseen kokemansa traagiset nöyryytykset.

Luontevasti Joanou syöttää yleisölle paksua pajunköyttä, sillä uskottavuus ei kuulu hänen jännärinsä vahvimpiin valtteihin. Subjektiiviset näkökulmat hän siitä huolimatta hallitsee kihelmöivän latautuneesti valaessaan syrjäytyneen miehen kolkosta kohtalosta vimmaista vihaa ja vaivoin pidäteltyä hermostuneisuutta. Taivaan vangeissa ei tarvitse tuijottaa tuntitolkulla puhuvia päitä vaan siinä voi nauttia ihan oikeista kuvasommitelmista tai luovasta leikkaustekniikasta. Eikä Joanou peitä neo noirin tunnusmerkkejään taiteilevien selitysten sumuverholla vaan päinvastoin pumppaa niistä lisäpuhtia juonen äkkivääriin tapahtumiin.

Taivaan vangit on kaukana mestariteoksesta, mutta en lainkaan ihmettelisi jos Phil Joanou joskus vielä yltäisi täysosumaan. Hänen potentiaalisesta lahjakkuudestaan pitäisin todisteena vaikkapa ohjaajan nokkeluutta puristaa tiiviisti yhteen miljöön erityispiirteitä, eroottisia symboleja ja seksuaalisia roolileikkejä. Esimerkiksi hienostokartanon rahvaanomaisen emännän viskilaseista tarjoilupöydän pinnalle jättämät märät ympyrät paljastavat rappioituneen etelän helteestä paljon olennaisempia seikkoja kuin miesten hikoilevat kasvot.