Tapani Maskula

The Shooting (Hän ampui ensin, 1966)

Ohjaaja:

• Monte Hellman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Monte Hellman

Kun Hollywoodin perinteiset suuret yhtiöt lopettivat b‑filmien tehtailun, niiden valmistamiseen erikoistuivat monenlaiset yksityisyrittäjät nyrkkipajoissaan. Halpojen kauhufilmien ohjaajana kunnostautuneesta Roger Cormanista tuli 1960‑luvulla alan merkittävin tuottaja hänen nostettuaan American International Picturesin (AIP) eturivin riippumattomaksi hollywoodilaiseksi studioksi. Corman haali suojelukseensa lupaavimmat vanhojen firmojen porteiltaan käännyttämät, intoa puhkuneet tulokkaat.

Eräs heistä oli Monte Hellman, joka tuolloin etsi rahoitusta pienimuotoiselle westernilleen. Corman antoi hänelle puuttuvan summan, mutta kustannustehokkaana saiturina vaati kuvattavaksi kaksi filmiä yhden hinnalla. Tuloksiksi syntyivät He ratsastivat läpi luotisateen (Ride in the Whirlwind) ja Hän ampui ensin, jotka kummatkin taltioitiin vuonna 1965 samoissa Utahin maisemissa samalla työryhmällä.

Hän ampui ensin näyttää päällisin puolin tavanomaiselta villin lännen elokuvalta. Pari pakomatkalla olevaa pyssymiestä (Warren Oates ja Will Hutchins) kohtaa erämaassa määrätietoisen naisen (Millie Perkins), joka palkkaa heidät oppaikseen. Jokaisella tuntuu olevan muilta salattavia tarkoitusperiä mielessään, ja vähitellen kolmikon välit alkavat säröillä. Ennen pitkää heidän joukkoonsa liittyy vielä naisen ilmeisen hyvin tunteva, kylmäverinen revolverisankari (Jack Nicholson). Kenenkään taustoista tai motiiveista ei anneta katsojalle täsmällisiä johtolankoja.

Elokuvan edetessä sen yksinkertaisen paljaasta asetelmasta kehkeytyy monisyinen psykologinen valtataistelu, joka konstruktioltaan muistuttaa enemmän modernia näytelmäkirjallisuutta kuin simppeliä westerniä. Suppeaan henkilömäärään ja niukkoihin kulisseihin pitäytyvä aihe kääntyy mielipuoliseksi, symbolisiin mittoihin laajenevaksi draamaksi pelon ilmapiiristä.

Hän ampui ensin on malliesimerkki eksistentialistisesta pikkufilmistä, jota latautuneet jännitteet ja turmiollisille sivupoluille suistuneiden ihmisten ahdistukset kasvattavat ulkoisia raamejaan huomattavasti syvällisemmäksi tragediaksi. Monte Hellman on matalaan profiiliin tyytynyt kulttiohjaaja, ja hänen parhaan ohjauksensa nimeäminen riippuu paljolti katsojan makutottumuksista – ainakin mainio Two‑Lane Blacktop (1971) kannattaa vilkaista.