Tapani Maskula

Black Widow (Musta leski, 1987)

Ohjaaja:

• Bob Rafelson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bob Rafelson

Musta leski ei hiihtele tusinajännärien loppuun hinkkaamia latuja. The Monkees ‑yhtyeen perustajasta elokuvien pariin loikannutta ohjaajaa Bob Rafelsonia kiehtoo teoksissaan petollinen unelma rakkauden ja rikkauden autuudesta. Niistä kilvoitellessaan ahnaat ihmiset antautuvat sokkoina uhkapeliin, jonka riskejä he normaalioloissa karttaisivat.

Tappajahämähäkin mukaan ristityssä Mustassa leskessä on kaksi tasaveroista päähenkilöä, jotka edustavat toistensa peilikuvia. Yksinäisiä, ikääntyneitä miljonäärejä avioliittoon kalastava kaunotar on sarjamurhaaja (Theresa Russell), joka myrkyttää uhrinsa ja kartuttaa heidän rahoillaan jättiläisomaisuuttaan. Häntä jäljittävä liittovaltion nuori naispoliisi (Debra Winger) korvaa puolestaan inhimilliset kontaktit uppoutumalla tutkimuksiinsa. Molemmat ovat alansa huippuammattilaisia, jotka työnarkomaaneina kätkevät kyvyttömyytensä aitoihin ihmissuhteisiin.

Rafelson ei heristele nuhtelevasti sormeaan vaikka asetelma tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. Poliisi hivuttautuu murhaajan ystävättäreksi ja tutustuu hänen viimeisimpään sulhaseensa, hotelliketjua Havaijin tulivuorten juurelle suunnittelevaan leskimieheen (Sami Frey). Elokuva säilyy maaliin asti näennäisesti älykkäänä ja viileänä jännärinä kahden naisen toisiinsa kohdistuvasta psyykkisestä vetovoimasta.

Virittämättä juttua lain ja oikeuden ylistyslauluksi ohjaaja rinnastaa kummankin naisen illuusiot samalle asteikolle. Rikos ei ole siinä mikään mystinen pahuuden kirous vaan ympäristössä houkuttelevien harhojen väärä hankintamenetelmä. Kuuta ei voi kurkottaa taivaalta sääntöjä rikkomatta, joten kysymys on rajojen vetämisestä. Musta leski tutkii itsenäisyyttään vaalivien naisten mahdollisuuksia seksiä, rahaa ja nuoruutta palvovassa systeemissä, mutta väsähtää motiivien onttoon ristiriitaisuuteen. Estetisoiva Rafelson jättää puristamatta tarinasta sen laimentamattomat, katsojan malttamattomana janoamat ydinmehut. Vailla väkevää vääntöä elokuva haalistuu väistämättä ohuemmaksi kuin mihin sen rahkeet täysillä palkeilla edellyttäisivät.