Kalle Karinen

The Taint (The Taint – saastuneiden armoilla, 2011)

Ohjaaja:

• Drew Bolduc
• Dan Nelson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Drew Bolduc, Dan Nelson

The Taint on ehkäpä se kaikkein badtastein kaikista Bad Tasten (1987) jälkeläisistä. Todisteet elokuvan asiallisuudesta käyvät ilmi jo tarkastelemalla roolihahmoja lopputeksteistä: "Caveman Misogynist", "Exploding Balls Misogynist", "Slow‑mo Boob Girl", "Suave Daddy", "Nazi Lieutenant"... Roskasplatterkomediasensaation takana ovat Drew Bolduc ja Dan Nelson ‑nimiset jäbät, jotka haalivat kokoon kasan tuttuja ja tekivät The Taintin talkoovoimin 6000 dollarilla (!) Richmondissa, Virginiassa. Myöhemmin trashin kunkku Troma osti maailmanlaajuiset levitysoikeudet.

Miestenlääke cockzantium saastuttaa ("taint") jenkkikaupungin vesijakelun. Aine tekee sen mitä pitääkin, eli kasvattaa penistä, mutta sivuoireena kaikki sille altistuneet miehet muuttuvat hetkessä misogynistisiksi psykopaateiksi, jotka juoksevat laumoina kyrvät ulkona roikkuen naisten perässä ja yleensä murskaavat näiltä kallot kivillä – jos uhri on onnekas. Saastuneiden viha naisia kohtaan on niin totaalinen, etteivät he edes raiskaa uhrejaan, ainoastaan pyrkivät repimään vaatteet pois ja tappavat samalla mälliä floiskautellen. Joskus nähdään kyllä penetraatiotakin – nimittäin pään läpi. Tätä apokalypsia todistavat flegmaattinen skeittari Phil O'Ginny (ohjaaja Bolduc) ja survivalisti poikatyttö nimeltä Misandra. Saastumiselta säilyneitä miehiä on muitakin, mutta heitä ei kiinnosta naisten pelastaminen ja taistelu tappajalaumoja vastaan. Heillä on aivan toisenlainen agenda: "You see Phil, there is no society anymore. Gang rape is ok now!" Paljon ei ole enää tehtävissä kun maailma on misogynistien vallassa ja naisten määrä vähenee hetki hetkeltä, mutta ennen kuin lopputekstit rullaavat on aikamoinen määrä mulkkuja räjäytelty ja ammuttu. Kirjaimellisesti.

Erikoisefektit ovat shokeeraavan tehokkaita Dan Nelsonin nerokkaan editoinnin ansiosta. Esim. auton oven väliin jäävä näyttelijän pää vaihdetaan digitaalisella kompositiolla saumattomasti erikseen kuvattuun proteesiefektiin ja lopputulos on aina kertakaikkisen häijy. Bolducin mukaan suurimpia vaikutteita leffalle oli Story of Ricky (1991), jonka mitään kavahtamattomat goretehosteet tosiaan muistuvat mieleen The Taintin lukuisista päänmurskauksista. Green screeniä ei ole käytetty lainkaan, mikä onkin hienoa, sillä sen heikko laatu on usein suurin kompastuskivi amatöörituotantojen efektipuolella. Nelsonin menetelmä on työläs, mutta jälki on parasta mitä voi toivoa: siinä yhdistyvät vanhan liiton fyysisyys ja nykytekniikan mahdollistama kuumottavan tarkka ajoitus.

Yleismeno on anarkistista ja muistuttaa Bad Tasten lisäksi Andreas Schnaasin Violent Shit ‑sarjaa, mutta oikeastaan kaikki on The Taintissa Schnaasin roskaläjiä parempaa, etenkin huumori. Läpät ja friikahtavat hahmot yltävät jopa kotimaisen Trash-videon parhaiden luomusten (Juhlajätkät) tasolle. Etenkin Ludas-nimisen naamioituneen kostajan vakavalla naamalla lausumat huolitellun dramaattiset monologit ovat hysteerisiä. Nykyajan kontribuutiota dialogiin kuullaan esim. kohtauksessa jossa rannalla piknikkiä viettävä pariskunta hekumoi romanttisina: "We are so in love" – "Fuck anybody who's not in love like we are!" – "Must be fags!" – "Total fucking queers!" Jos tällainen huumori aiheuttaa allergiaa, The Taint on luultavasti kuolettava annos. Muita luulisi naurattavan, etenkin cockzantiumia rahoittava aasialainen on kuin suoraan jostain parhaimman pään South Park ‑jaksosta. Sushi Typhoon ‑tyyliset japanisplatterit ovat melko lähellä The Taintin tapaa yhdistää huonoiluhuumori, ääribrutaalit efektit ja oudot hahmot ja käänteet, mutta japseihin verrattuna virginialaisten elokuva on yllättävän koherentti eikä karkaa liian kauas sekoilun syövereihin.

Parasta leffassa on pääosa, eli Drew Bolduc itse. Kraka kaulassa lampsiva ja tilanteen mukaan aurinkolasejaan vaihtava Phil on outo yhdistelmä kummallisen näköistä hyypiötä ja coolin välinpitämätöntä überhipsteriä. Kaikki elokuvassa kanavoi 80‑lukua. Taiteellinen ote käy ilmi jo The Taintin harvinaisen hienosta julisteesta, joka "KILL WOMEN" teksteineen tosin päätyi sensuurin kynsiin leffateatterikierroksella. Tuote on viimeistelty levittämällä sitä dvd:n, Blu‑rayn ja digitaalisten latausten lisäksi yksilöllisesti maalatuilla värikkäillä vhs‑kaseteilla. Bolducin säveltämä musiikki flirttailee chiptune-trendin kanssa, mutta kuulostaa silti lähinnä aidolta 80‑luvun syntikkasaundilta. Niin, ja se on erinomaisen toimivaa, joskin eräs Jerry Goldsmithin Total Recall ‑teemaa (1990) apinoiva/tributoiva biisi joukossa kummastuttaa.

Naisvihan lisäksi elokuva ammentaa arkielämän kauhuista kuten koululiikuntatraumoista ja henkariaborteista. Tekijöiden rakkaus John Watersin tuotantoon näkyy vahvasti näissä hieman vakavammissa jaksoissa. Kaiken lättäyksen takana piilottelee Bolducin havainto siitä, kuinka patriarkaattisen yhteiskunnan tuottamat kauhuelokuvat ovat salakavalasti tehneet naisiin kohdistuvasta väkivallasta normaalia peruskuvastoa. Kieroutuneita unia näkevä Phil itsekin joutuu pohtimaan onko sisimmässään sittenkin misogynisti.

Selvästi näkee, että nyt on ollut rima korkealla ja Bolducin ja Nelsonin tavoitteena on ollut tehdä aikaa kestävä trash-klassikko. Yleensä itsetarkoituksellinen kulttistatuksen tavoittelu iskee tekijöitä sormille, mutta The Taintin ydin on puhdas ja vilpitön; se on täysosuma, joka kestää useita katsomiskertoja. Mutantit, weirdot ja hylkiöt, iloitkaa uudesta messiaselokuvastanne.